Tänään stressi loppui! Tai pikemminkin luentokurssi stressi- ja kriisitilanteista lapsuudessa ja nuoruudessa. Opintojakso on ollut erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille kasvatus- ja opetustoimessa työskenteleville. Todella hyödyllistä tietoa, uusia näkökulmia sekä lapsen ja nuoren mielenmaailmaa. Tunnen olevani asteen parempi opettaja tämän jälkeen.
Vaikka olen tavallaan haikeilla mielin siitä, että näin hyvä koulutus päättyi, olen toisaalta myös iloinen siitä, ettei minun tarvitse tavata enää Moottoriturpaa. Olisimme voineet käydä kurssilla niin paljon enemmän, ellei tämä yksi ihminen olisi vienyt niin paljon tilaa. Luojan kiitos, Turun kesäyliopisto haluaa saada opintojaksosta palautetta: Annoin sitä! Erittäin ansaittuja ruusuja hyvästä opintokokonaisuudesta, mutta myös niitä risuja siitä, miten luennoitsija ei puuttunut tarpeeksi napakasti yleisön pitkiin monologeihin. Haluan korostaa, että tarkoitan nyt sellaisia vähintään 20 minuuttia kestäviä tuokioita, kun yksi ihminen kertoo omista asioistaan, ja myös työasioistaan, ihan eläviä esimerkkejä, ja vielä lastensuojelussa töissä oleva ihminen, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus! Tarkentavien kysymysten kysyminen on erittäin suotavaa, mutta monologit omasta elämästä eivät.
Luentojakson loppuminen tarkoittaa myös sitä, että minulta vapautuu hieman ilta-aikaa. Olen viimeiset pari viikkoa ollut joka ikinen ilta pois kotoa, ja tulen olemaan tälläkin viikolla. Minulla on huono omatunto siitä, miten vähän olen ollut läsnä sulhaselleni ja koiralleni. Teini nyt ei seuraani kaipaa, joten siitä en koe huonoa omatuntoa. Nyt minulla on taas enemmän aikaa perheelleni ja elämän pienille, mutta tärkeille asioille, kuten kupille hyvää teetä kynttilänvalossa, sulhaseni kainalossa.
 |
| Yksikin suojaava tekijä, miten ohut tahansa, voi pelastaa kriisissä olevan nuoren. Ihan jo pieni ruohonkorsi yläpuolella voi estää trauman syntymisen. |
Traumaattinen elämä
Illan aiheena olivat traumat ja niiden hoito. Ennen kuin luento pääsee edes alkuun, meidän pitää palauttaa mieleen parin kanssa joko oppilaan, asiakkaan tai oman elämän kriisikokemus, ja pohtia, miten tilanteesta selvittiin. Ympärilläni kaksi harmaata perustavis-Päiviräsäs-tyyppistä lastentarhanopettajaa, jotka molemmat pohtivat: “En ole kohdannut, en töissä enkä omassa elämässä, mitään kriisiä, mikä tulisi mieleen. Lapsellani on nyt uhmaikä, onhan sekin kriisi!” Katsoin kumpaakin haavi auki. Voivatko ihmiset todellakin päästä elämässään näin helpolla? Kun he kysyvät, tuleeko minulla mitään mieleen, kysyin heiltä, että millaisesta traumatyypistä he haluavat esimerkin; täältä niitä löytyy! Toinen pyysi anteeksi sitä, miten kevyesti hän suhtautui alussa elämän kriisitilanteisiin: Ei hänelle ollut tullut pieneen mieleenkään, että oikeassa elämässä näitä tällaisia asioita kenellekään sattuisi.
Se laittoi minut, taas kerran, miettimään omaa taustaani, omaa elämääni ja kaikkea sitä, mitä olen saanut kokea. Myöhemmin luennolla puhuimme resilienssistä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että minun trauma- ja kriisitaustallani minä olen länsimaisista ihmisistä taatusti maailman “resilientein” ihminen. Minua suurempi resilienssi on ainoastaan niillä naisille, jotka ovat joutuneet kokemaan Talebanin aiheuttamat kauhut.
KiVa kiusakoulu
Eräs päivän trauma-aiheista on koulukiusaaminen. Erityisopettajalle tietenkin läheinen aihe. Esiin tulee myös KiVa-koulu, mikä on siis kiusaamisen ehkäisyä varten kehitetty ohjelma. Kiusaaminen on kuitenkin erittäin vakavasti traumatisoiva tekijä, joten sen kitkeminen pois heti alkuvaiheessa parantaisi monen lapsen ja nuoren elämänlaatua sekä mielenterveyttä.
En missään tapauksessa ole tällaisia projekteja ja ohjelmia vastaan: Mikä tahansa toimii kiusaamisen ehkäisyssä, on hyvä asia! KiVa-koulusta huolimatta kiusaamista on edelleen, ja aivan taatusti jokaisessa koulussa. Mistä se johtuu? Siitä, että tällaisiin ohjelmiin lähdetään mukaan pelkän imagon takia. On kauhean kiva mainostaa, että meidän koulupas on KiVa-koulu. Kyllähän se imagoon vaikuttaa! Mutta ellei ohjelmaa toteuteta konkreettisesti, eikä asioille tehdä mitään, niin ihan sama, moneenko ohjelmaan koulu on lähtenyt mukaan. Ohjelmat eivät toteuta itse itseään, vaan ne pitää toteuttaa!
Kaikki lähtee tietenkin rehtorista ja siitä, että johtaja kannustaa alaisiaan. Ellei rehtori ole sitoutunut, loppuu into opettajakunnaltakin aika nopeasti. Myös opettajakunnan pitäisi sitoutua kiusaamisen vastaiseen työhön entistä tehokkaammin, ja sama koskee ohjaajia, kuraattoreita, terveydenhoitajia ja psykologeja. Kaikkia niitä, jotka työskentelevät kouluissa! Kun kaikki ovat sitoutuneita, haluavat käytännön tasolla toteuttaa ohjelmaa ja ovat valmiita sitoutumaan siihen pitkäaikaisesti, voidaan jotain tavoitteita saavuttaakin. Mutta kun me ihmiset emme osaa sitoutua emmekä jaksa olla kiinnostuneita kuin omista asioistamme. Siksi nämä ohjelmat eivät toimi.
Tästä eteenpäin
Olen entistä enemmän varma, että haluan kokeilla uusia uria ja opiskella lisää. Tämä aihe on alkanut kiehtoa aina vain enemmän ja enemmän. Traumat ja kriisit. Ehken ole paras mahdollinen traumaterapeutti oman taustani vuoksi, enkä ehkä traumaterapiaa ole lähdössä opiskelemaankaan ammatinvaihto mielessäni, mutta haluaisin oppia tästä alasta ehdottomasti lisää. Ehkä avaan, jälleen kerran, Turun avoimen yliopiston ja Turun kesäyliopiston nettisivut, ja katson, mitä kaikkea mielenkiintoista heillä on tarjota minulle. Nythän minulla on sitä aikaakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti