Hullun oravan tuuria

Nyt voin rehellisesti sanoa olevani väsynyt! Rankka putki alkaa painaa päälle. Tänään tuntui oikeasti siltä, että romahdan enkä jaksa enää.

En edes muista, milloin olisin viimeksi vain tullut töistä kotiin. Istunut sohvalla, rapsuttanut koiraa, tuijottanut liekkiä ja juonut lasillisen hyvää viiniä. Jokaisena iltana on ollut jotain, ja kun olen kotiutunut, on vielä suunniteltava seuraavan päivän tunnit. Ei aikaa unelle, ei aikaa kunnolliselle ravinnolle, ei aikaa rauhoittua. Vaikka olenkin maailman “resilientein” ihminen, tämä alkaa olla minullekin jo liikaa.

Työpäivä meni tänään enemmän tai vähemmän päin sitä itseään. Olin väsynyt vähistä ja pätkittäisistä yöunista johtuen, mutta eivätpä tainneet opiskelijatkaan virkeimmillään olla. Kaikilla oli enemmän tai vähemmän huono päivä. Yhdelle ryhmälle jouduin räjähtämään kunnolla. Teen sitä harvoin, mutta tänään se tapahtui. En räjähtänyt suotta, vaan hyvästä syystä. Ehkä opiskelijat oppivat tästä jotain.

Tulin kotiin kauhealla kiireellä, sillä olin sopinut treffit erään ihmisen kanssa ja olin vielä lupautunut menemään illaksi puhumaan Tyttöjen taloon. Ensimmäinen “treffikumppanini” oli myöhässä. Todella reilusti myöhässä. Niin myöhässä, että meinasin itse myöhästyä Tyttöjen talosta!

Pelkäsin, etten löydä parkkipaikkaa ajoissa, ja olisin toden teolla myöhässä tapaamisesta. Onneksi sain parkkipaikan ihan Tyttöjen talon vierestä. Nousin autosta ja kävelin maksumaatille katsomaan EasyParkin aluekoodin. Sitä ei ollut! Hieraisin silmiäni: Turun keskustan alue, eikä tämä masiina ilmoita EasyParkin aluekoodia? En ollut varautunut moiseen, sillä olen pysäköinyt EasyParkilla Turussa kaikkialle muualle, paitsi kaupunginsairaalan pysäköintialueelle jo hyvin pitkän aikaa. Kolikoita oli pari, muttei tarpeeksi, että se olisi kattanut koko vaadittavan pysäköintiajan. Aikaa uuden parkkipaikan löytämiseen ei ollut. Aloin melkein itkeä. Ei ole, perkele soikoon, totta! Pakko ottaa parkkisakkoriski, vaikkei minulla todellakaan ole varaa maksaa sitä sakkoa sen jälkeen, kun maksoin koiran leikkauksen omavastuukulut.

Tyttöjen talossa oli vastassa iso joukko iloisia kasvoja. Tutustuin ohjaajiin, tyttöihin, vapaaehtoisiin sekä heidän toimintaansa. Pidin pienimuotoisen puheeni, minkä jälkeen kysyttiin kysymyksiä ja keskusteltiin vapaasti. Sain tutustua myös tarkemmin taloon sekä heidän toimintaansa. Ajattelin heti ensimmäisenä, että tällainen toiminta voisi sopia myös tyttärelleni, joka on aivan kaikkea vastaan tätä nykyä, eikä mikään kiinnosta. Onnistuin rauhoittumaan Tyttöjen talo-vierailun aikana, ja ilta oli kaikin puolin hauska ja miellyttävä. Enkä saanut sitä parkkisakkoakaan. Sain kylläkin lahjan: Ihanan pehmeän kaulahuivin. Minulla on pakko olla jotain hullun oravan tuuria.

Kotona odotti koira jalat ristissä, kiukkuinen teini ja sängyssä makaava mies. Itsellä kova kiire saada suunnitelluksi huomiset oppitunnit. Alkuvaiheen huudon, perseelle potkimisen ja kiukuttelun jälkeen sain kuin sainkin työt tehtyä, miehen ulos koiran kanssa ja vielä ruuankin uuniin!

Vaikka pahin verenpaineen nousu alkaa olla ohi, pohdinta siitä, pitäisikö nyt oikeasti rajoittaa, ei ole ohi. Tiedän olevani aktiivinen ihminen ja tiedän, että tylsistyn, jos kalenteri on tyhjä, mutta liika on liikaa, ja nyt on liikaa. Jospa seuraava tavoitteeni olisi, ettei yhtäkään merkintää kalenteriin ennen ensi vuotta. Hoidan pelkästään ihan täysin pakolliset pois, mutta mitään muuta en tee. Vietän enemmän aikaa kotona enkä juokse koko ajan pää kolmantena jalkana jossain. Tiedän, että se on helpommin sanottu kuin toteutettu, mutta ehkä minun pitäisi todistaa itselleni se, että pystyn siihen. Pystyn kieltäytymään, jos haluan. Ehkä. Kai. Pitää kokeilla, jos vaikka pystyisinkin!

Sain Tyttöjen talosta lahjaksi ihanan pehmoisen kaulaliinan.