Kotisohva. Lattialla melkein purettu matkalaukku. Kaikki on melkein hyvin.
Viikonloppu on ollut pitkä. Kuuden tunnin junamatka Kuopioon, toinen kuusi tuntia takaisin. Koulutuspäivä yhdistysten hyvästä hallintotavasta, sekä sen jälkeen ADHD-liiton syyskokous. Vaikka viikonloppu oli raskas, se antoi myöskin paljon! On aina suuri ilo tavata ihmisiä ympäri Suomenniemen: Ihmisiä, joilla on sama tavoite kuin mitä itsellä on. Harmi, että tapaamme niin harvoin pitkien välimatkojen takia.
Huomenna palaan taas normaaliin arkeen. Töitä, kodinhoitoa, opiskelua ja yhdistystoimintaa. Huomenna on myös Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kahden oppimistehtävän viimeinen palautuspäivä. Olen palauttanut ne jo aikoja sitten, mutta ihan pakko käydä vielä Moodlessa varmistamassa, että ne todella ovat siellä. Ovat ne.
Vatsaan sattuu aivan tuhottomasti. Välillä käperryn sikiöasentoon ja huudan tuskasta. Pelkään, etten ehkä kuolekaan kipuun, koska se on niin järkyttävän kova. Onko tämä nyt merkki jostain? Siitä, että olen ollut liikaa menossa ja liian vähän kotona? Vai siitä, että olen huolehtinut kaikesta muusta, mutten itsestäni? Olen syönyt eilen kunnollisen aterian, ensimmäisen sitten kahteen viikkoon, koska ei ole ollut aikaa valmistaa ruokaa, saati sitten syödä sitä. Kahden viikon ajan olen elänyt pakaste- ja pikaruoalla. Tänään lähdin Kuopiosta niin aikaisin, etten ehtinyt hotellin aamiaiselle: Söin junassa sämpylän, ja nyt illalla iltapalaksi nuudelikeiton. En jaksa tehdä ruokaa. Jospa vatsani ei tykkää nuudelikeitosta. Tai siitä, etten ole syönyt kunnolla niin pitkään aikaan. Tai sitten vatsani ei pidä siitä, että olen kokenut viime aikoina aikamoista stressiä.
Pitäisikö kuunnella vatsaa?
Vilkaisen kalenteriani. Ei mitään yhdellekään illalle ensi viikon aikana. Suorastaan kuulen, miten vatsani huokaisee helpotuksesta. Ehkä pidän kalenterini tällaisena: Tyhjänä. Kerrankin!
Kuulen keittiöstä tyttäreni kikatuksen. Hän syöttää koirallemme nakkeja. Kunhan tämä vatsakipu tästä laantuu, heitän ulkovaatteet niskaan ja lähden koiran kanssa lenkille. Ihan sama, onko koiralla hätä vai ei: Ulosmeno on kahdenkeskistä aikaa, ja minulle hyvä keino ohjata ajatukset muualle. Juuri nyt tarvitsen tyhjää päätä ja kivutonta vatsaa, jotta voin jatkaa eteenpäin.
Opinko tästä stressistä ja vatsakivusta jotain? Todennäköisesti en. Viimeistään ensi vuoden alussa valitan taas, miten kalenteri on tupaten täynnä tapaamisia enkä ehdi enkä jaksa. Opinko ikinä? Todennäköisesti en. Mutta olen selvinnyt jo kahdesta burnoutista, joten selviän kyllä useammasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti