Neuropsykologian kurssi tuli valmiiksi. Sain äsken kirjoitettua loppuun viimeisen esseen oppimisen ja muistin neuraalisesta perustasta. Harmin paikka, sillä kurssia oli hauska tehdä ja asia oli mielenkiintoista.
Nyt on kaksi kurssia psykologiaa suoritettu, kolme vielä suorittamatta. Kursseista yksi on tentti, mikä on vasta maaliskuussa. Yhdestä kurssista minulta puuttuu yksi kirja, mitä en saa mistään, koska se on loppuunmyyty, ja toisesta kurssista kirjallisuuden pitäisi kyllä löytyä, mutta en vain ole hankkinut sitä mistään. Vielä.
Samalla, kun tässä tuhoan jättikupillista teetä ja suren valmistunutta kurssia, pohdin myös täysin epäolennaisia asioita. Olen tämän psykologian aikana katsonut monta nettiluentoa sekä olen myös käynyt katsomassa, kuka vastuuopettaja on minkäkin kurssin takana. Enkä lakkaa varmaan ikinä ihmettelemästä sitä, miten moni yliopistonopettaja näyttää harmaalta ja nuupahtaneelta. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että heidän ammattitaidossaan olisi jotain vikaa - ei todellakaan! Jaksan ihmetellä tätä täysin epäolennaista habitus-asiaa siksi, että olen saanut kerran itse kuulla tällaiselta harmaalta ja nuupahtaneelta erityispedagogiikan opettajalta, etten varmasti kykene saamaan luokassa minkäänlaista kuria aikaiseksi, koska minulla ei ole perinteistä opettajan habitusta, vaan olen lilatukkainen, tatuoitu hevari. Tähän vastasin töykeästi nauraen, että mitä olen hänen toimintatapojaan seurannut, voin sanoa sataprosenttisella varmuudella, että kykenen siihen paljon paremmin kuin hän.
Myös erityisopettajaopintojen pääsykokeissa minulle sanottiin, että olen hieman ronski. Tähän puolestani vastasin, että työni ADHD-autopoikien kanssa vaatii ronskiutta, ja jos olisin harmaa ja hiljainen hiirulainen, en pärjäisi työssäni päivääkään. Pääsin erityisopettajaopintoihin. Tosin kysyjä ei itse ollut harmaa ja nuupahtanut yliopistonopettaja, vaan suhteellisen raikkaan näköinen, ehkä itseäni viitisen vuotta vanhempi naishenkilö.
En pidä itseäni huonona erityisopettajana siksi, että näytän erilaiselta eikä minulla ole sitä perinteistä opettajan habitusta. Enkä voi käsittää, miksi tähän habitukseen kiinnitetään näin paljon huomiota. Onko sillä oikeasti väliä, miltä opettaja näyttää? Vaikuttaako ulkonäkö jotenkin siihen, miten hyvin ihminen hoitaa tehtävänsä? Vastaus on ei. Miksi sitten Suomessa vaikuttaa, edelleenkin, olevan valloillaan harmauden eetos? Opettaja ei voi olla hyvä, ellei hän ole harmaa, huomaamaton ja nuupahtanut. Tai vaihtoehtoisesti, hyvä opettaja on sellainen perustäti tai -setä, joka pukeutuu Citymarketin vaatteisiin. Mutta hyvä opettaja ei missään tapauksessa voi olla tatuoitu, EMP:ltä vaatteensa tilaava ja hiuksiaan shokkiväreillä värjäävä yksilö, joka tykkää Children of Bodomista.
Eikö opettajassa tärkeintä ole aitous? Sen sijaan, että tuijotettaisiin vaatteiden väriä, pitäisi tuijottaa sitä, millainen ihminen opettaja on. Onko hän epäaito ihminen, joka esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on, vai onko hän aito persoona? Itse muistan omilta kouluajoiltani parhaiten juuri nimenomaan ne aidot opettajat. Heidän tunneilleen menin kaikkein mieluiten ja heidän tunneillaan opinkin parhaiten. Osalla saattoi olla harmaa, perinteinen opettajan habitus, mutta jos henkilö oli kuitenkin aito, se teki hänestä opettajan, jota jaksoi kuunnella pidempäänkin.
Todennäköisesti en itse edes kiinnittäisi mitään huomiota muiden opettajien habitukseen, ellen olisi itse saanut omasta habituksestani niin monta kysymystä. Ja vielä negatiivissävytteistä sellaista. Enkä todellakaan aio hankkia erikseen omaa työvaatekertaa ja vapaa-ajan vaatekertaa ihan vain siksi, että näyttäisin töissä erilaiselta kuin kotona. Mitä järkeä siinä olisi? Minulta katoaisi identiteetti, enkä olisi enää minä. Sitä paitsi, inhoan yli kaiken jotain perinteisiä, mammamaisia vaatteita, joten miksi ihmeessä edes ostaisin mitään sellaisia?
Tähän loppuun voisin sanoa niille, joiden mielestä opettajan habitus on aitoutta tärkeämpi, että haistakaapa vaikka Donald Trumpin hiuslisäke! Koska olen tässä viettänyt jo jonkin aikaa tätäkin asiaa vatvoessa, en aio vaivata tällä enää tämän enempää shokkiväristä päätäni, vaan aion pyllistää ja tunkea tämän asian sinne, minne söpö Helsinki-Vantaan tullimies ei sittenkään suostunut koskemaan, vaikka kuinka pyysin. Ja ehkä pidän parin päivän psykologia-tauon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti