Bäin Brinkkalaa.. Berkele!

Istun autossa Turun keskustassa, keskellä kiireisintä ruuhka-aikaa. Oikealla näkyy Brinkkalan piha, ja minusta tuntuu, että olen seisonut samassa paikassa ikuisuuden, pääsemättä milliäkään eteenpäin. Jonot matelevat, punaiset valot huutavat ja otsassani kasvaa jumalattoman kokoinen elin. Minulla on infernaalinen kiire, mutta sehän nyt lukee jo Karman lakikirjassakin, että silloin, kun on kiire, niin juuri silloin eteesi tulee kaikki mahdollinen este.

Mutta palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Päivä ei alkanut näin huonosti, vaan siitä tuli huono. Katsotaanpa päivän tapahtumia tarkemmin.

Neuropsykologiaa suurella sydämellä

Nepsy-valmentajan koulutuksessa meillä on tänään neuropsykologin luento. Luennoitsijan nimi on minulle erittäin tuttu; en vain muista, mistä ihmeestä tiedän nimen. Eipä se haittaa!

Puhumme oppimisvaikeuksista ja siitä, miten lasta ja nuorta voi tukea erilaisissa oppimisvaikeuksissa. Olen erityisopettaja, joten asiassa ei ole minulle ihan hirveästi mitään uutta ja ihmeellistä. Luento on kuitenkin mielenkiintoinen ja täynnä hyvää asiaa. Sitä seuraa mielellään, vaikka asia on entuudestaan tuttua.

Puhumme myös neuropsykologista tutkimuksista sekä kuntoutuksesta. Vaikka tämäkin on minulle periaatteessa tuttua huttua, luennon aikana tulee myös paljon uutta tietoa, ja saan myös uusia käytännön ideoita. Saan vinkkejä siihen, mistä löydän esim. toiminnanohjauskuvia, ja saan myös hyviä vinkkejä tunteiden tunnistamiseen. Nallekortit ovat minulle ennestään jo tuttuja, mutta kehitys on mennyt Nallekorteista eteenpäin, ja markkinoille on tullut omia kortteja ja kirjoja myös nuorille. Ymmärrän luennon aikana myös hengityksen merkityksen tunnesäätelyn ja itsehillinnän osana: Tätä asiaa en olisi ikinä tullut itse edes ajatelleeksi! Päätän kokeilla tätä itsekin.

Lounastaolla läheisessä lounasravintolassa on ruokana makaronilaatikkoa, mitä minä en syö, vaikka kuolema tulisi (minulla on lapsuudesta jäänyt makaronilaatikkotrauma). Otan “kunnon ruoan” sijasta lohisalaatin, mikä ei täytä vatsaa kuin hetkellisesti. Lohisalaatti maistuu kyllä hyvältä eikä siinä ole mitään vikaa: Se vain ei täytä kovinkaan pitkäksi aikaa, ja minulla on pitkä päivä edessäni. Huokaisen ja mietin, mitä kaikkea on vielä edessä.

Tänään tuntui siltä, että tekisi mieli hypätä kaivoon.

Munan kanssa ongelmia

Pitkä, kuuden tunnin luentoputki päättyy. Päivä oli erinomainen ja antoisa, mutta minulla on nälkä. Vaikka tiedonnälkäni on hetkeksi tyydytetty, varsinaista nälkä-nälkää ei ole. Asiaa ei paranna se, että olen tehnyt tilauksen MunaEggsPressiltä: Pieni tuottaja, lähellä kotia, erinomaisia ja tuoreita tuotteita… Haluan kannattaa heidän toimintaansa, ja siksi olen tehnyt heiltä muna- ja rieskatilauksen. Minulla on juuri tänään aivan hirveä kiire, mutta olin laskenut, että jos lähden heti koulutuspäivän jälkeen hakemaan läheiseltä pysäkiltä tilaamani tuotepaketin, ehdin vielä nipin napin seuraavaan paikkaan, eli toiselle psykologian luennolle, mikä käsittelee lapsen ja nuoren biopsykososiaalista kehitystä. Toinen luentopaikka on keskustan toisella laidalla ja joudun ajamaan ruuhkan läpi, mutta ehdin kyllä. Ylimääräistä aikaa ei tietenkään ole, mutta ehdin.

Puhelin soi, ennen kuin ehdin hypätä autoon. Jobin postia. Sellaista postia, mikä maksaa minulle monta sataa euroa. Sellaista, minkä tyttäreni on aiheuttanut huolimattomuudellaan. Olen raivosta soikeana, sillä tällaiseen ei olisi nyt rahaa! Sanon, että on kiire enkä ehdi jutella. Palataan asiaan vaikka huomenissa, työpäiväni jälkeen. Nousen autoon ja hurautan saamaan munaa.

Vasta pysähdyspaikalla tajuan, että minulla ei ole kolikoita. On vain seteli, millä maksan ostokseni. Ja pysähdyspaikalla on maksullinen pysäköinti. Tietenkin! Laitan ainoan 20 sentin kolikkoni ja toivon, että se riittää. Tai ettei lappuliisa tule juuri silloin paikalle. Pysäköintiaika kyllä riittää, jos saan munani heti.

Väki pysähdyspaikalla lisääntyy. Isä kiertää ympyrää pojan kanssa pitkin ja poikin. Poika on, mitä ilmeisimmin, vaikeasti autistinen. Hekin ovat tulleet saamaan munaa. Muna-autoa vain ei näy ja poika alkaa käydä levottomaksi. Ymmärrän poikaa täysin! Alan käydä minäkin. Parkkiaika kuluu, lisää kolikoita ei ole ja minulla on se seuraava luento vielä.

10 minuuttia myöhässä. Parkkiaikani on jo loppunut. Lappuliisaa ei näy. Soitan poikaystävälleni, että menee kohta hermo. Hän osaa rauhoittelun jalon taidon. Onneksi!

15 minuuttia myöhässä. Joku lähtee jo pois. Ei jaksa enää odottaa. Harkitsen itsekin lähtemistä. Luento kaupungin toisella laidalla alkaa NYT. Vaikka auto tulisikin tällä siunatulla sekunnilla, olisin silti myöhässä.

20 minuuttia. Vihdoin ja viimein auto näkyy. Porukka on levoton. Tungen epäkohteliaasti jonon eteen. Normaalisti en tekisi näin, sillä vihaan etuilua, mutta nyt on pakko. Minulla on niin hirveä kiire! Ja kamala nälkä.

Näytin jokseenkin tältä ajaessani keskustan läpi. Kuva on otettu Tuskassa vuonna 2015.

Kuumana keskusta läpi

Tungen munat autooni ja lähden ajamaan. Aurinko paistaa kirkkaasti suoraan silmiini, enkä näe mitään edes aurinkolasien läpi. Ihmiset hyppivät mitään varomatta autotielle. Tervetuloa Turkuun, ajattelen hiljaa mielessäni, kun harmaa savu nousee korvistani.

Eteeni osuu nuori blondi mopoautollaan, joka päästää kaikki jalankulkijat ylittämään tien, ja jää vielä odottamaan, jos vaikka joku tien reunalla seisovista vielä tulisi. Onneksi minulla ei ole pelihousuja jalassa, sillä ne olisivat jo repeytyneet. Punaista valoa joka paikassa, mitä jalankulkijat eivät tietenkään osaa noudattaa. Koko ajan saa varoa ja pysähdellä. Ruuhkaa on ihan tarpeeksi jo autojen takia, mutta että jalankulkijatkin vielä aiheuttavat ylimääräisiä pysähdyksiä, kun ovat liian kiireisiä seuraamaan liikennettä: Pokemonien metsästys on tärkeämpää. Ja vaikka kiehun, en kuitenkaan halua tappaa ketään. Ainakin luulisin, etten halua tappaa ketään. Päätän, etten tapa ketään.

Pääsen vihdoin ja viimein perille, puuduttavan ja ikuisuudelta tuntuvat ajomatkan jälkeen. Kilometreissä en ole varmaan ajanut edes kahta, mutta ruuhkan takia aikaa on kulunut aivan tuhottoman paljon. Olen oikein komeasti myöhässä luennolta!

Lisää psykologiaa ja perkelettä

Juoksen läähättäen portaat ylös luentosaliin. Pyydän luennoitsijalta anteeksi myöhästymistäni. Vilkaisen PowerPoint-esitystä: Luennolla ei ole päästy kotitehtävää kauemmas. Siellä siis keskustellaan vieläkin siitä aiheesta, mikä meillä oli kotiläksynä. En ole menettänyt mitään. Onneksi! Aihe kiinnostaa minua, ja koska maksan tästä koulutuksesta, haluan saada koulutuksesta kaiken irti.

Istuudun. Pääsemme pian itse asiaan. Tämän päivän aiheena on leikki- ja kouluikäisen lapsen kehitys ja siihen liittyvät riskitekijät. Mielenkiintoista! Luennoitsija ei pääse edes ensimmäistä diaa puoleenväliin, kun ryhmässämme oleva nainen, jonka olen nimennyt Moottoriturvaksi, alkaa monologinsa. Moottoriturpa selittää, miten HÄNEN perheessään ja HÄNEN lapsensa ja HÄNEN lapsensa kehitys ja HÄNEN lapsensa neuvolantäti ja päläpäläpälä. Juttu jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Luennoitsija kuuntelee, nyökyttelee, välillä vastaa. Moottoriturpa sauhuaa jo suustaan. Tekstin tulo ei silti lopu. Luennoitsija keskeyttää ja sanoo, että on mentävä eteenpäin. Hän saa sanotuksi yhden virkkeen, kun Moottoriturpa aloittaa taas. Miten HEIDÄN perheessään ja HÄNEN kokemuksensa mukaan ja kun HEITÄ kohdeltiin näin.

Alan hermostua toden teolla. Luennossa ei päästä yhtään eteenpäin. Istun melkein koko luennon kuunnellen Moottoriturpaa ja HÄNEN elämäänsä. Maksan siitä, että saan kuunnella luentoa lapsen ja nuoren biopsykososiaalisesta kehityksestä, enkä siitä, mitä Moottoriturvan lapsen neuvolatäti sanoi joskus vuonna aasinkakka ennen nakkisotaa. Luennoitsija puuttuu mielestäni aivan liian vähän Moottoriturvan puheeseen eikä vie luentoa eteenpäin sillä napakkuudella, mitä se vaatisi. Olen melkein jo huutamassa, että nyt se turpa kiinni ja luennossa eteenpäin, mutta ymmärrän itsekin, että olen väsynyt ja kiukkuinen. Päätän ottaa opiksi päivän ensimmäisestä luennosta, hengittää syvään, laskea tuhanteen, ehkä jopa kymmeneentuhanteen. Kaivan aamupäivän luentomateriaalit esiin ja luen rauhoittumisvinkit, mitkä kirjoitin ylös.

Luento loppuu. Moottoriturpa sanoo päivän kauneimmat sanat: “Kai laitat ensi kerran luentodiat sähköpostiin, sillä en pääse luennolle?” Ihanaa! Päivä päättyi sittenkin hyvin. Laitan kamat kasaan, kävelen portaat alas ja lähden ajamaan umpiväsyneenä kotia kohti munasatsini kanssa. Kotona halaan poikaystävääni oikein kovin ja leikin pitkään koiran kanssa pallolla. Päivä on ollut raskas ja todella pitkä, mutta rauhoittumiskeinoja käyttämällä en kilahtanut iltaluennolla. Yritän unohtaa päivällä tulleen puhelun tyttäreni mokailuista ja istun sohvalle rauhoittumaan kera teekupin. Ja lupaan itselleni, että huomenna en tee yhtikäs mitään ylimääräistä! Ken uskoo, minä ehkä itse en usko.