Väsynyt, mutta onnellinen

Avaan kotioven klo 15.45. Vastaan tulee iloinen Kauno, häntä vatkaten. Kotiintulopusut, kotiintulohalit, kotiintulorapsutukset… Olen iloinen, että saan olla taas Kaunon kanssa. Seuraavana jonossa on poikaystävä: Kotiintulopusut, kotiintulohalit… Rapsutuksia hän ei sentään halua, vaikka olisinhan minä häntäkin voinut hieman korvan takaa rapsuttaa. Onneksi Kauno on ruokittu ja ulkoilutettu, sillä rojahdan sänkyyn makaamaan täysin voimattomana ja vedän tunnin mittaiset päikkärit. Takanani on eläinavusteisen valmennuksen ensimmäinen lähipäivä.

Kaunolla on ollut ikävä, kun äiti on ollut pois, ja hän haluaa rapsutuksia ja haleja.

Vaikka olen umpiväsynyt päivästä, olen kuitenkin onnellinen ja hyvillä mielin. Takanani on hyvä päivä! Ei edes raskas sellainen, mutta kolme viikkoa kestänyt sairaus verottaa edelleenkin kuntoa. Ja vaikkemme pääasiassa muuta tehneetkään kuin istuneet (aamupäivästä nyt vedettiin pienet aamujumpat, mutta se oli oikeastaan siinä), keuhkokuumeen runtelemaa ruumista alkoi väkisinkin väsyttää. Asia oli mielenkiintoista, sain paljon uutta ajateltavaa ja paljon pohdittavaa. Mutta jos ruumis väsyy, ei mielikään pysy kovin valppaana, joten loppupäivästä sain melkein jo kaivaa tulitikkuja taskusta, että sain silmäni pidettyä auki. Päikkärit tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja nyt jaksan taas! Täytyy kuitenkin muistaa ottaa rauhallisesti, ettei ruumis väsy liikaa: Huomenna on tiedossa toinen, erittäin mielenkiintoinen koulutuspäivä, missä on jaksettava istua. Ehkä hieman oudosti sanottu, että on jaksettava istua. Jaksan kyllä istua ja kuunnella asiaa, koska huominen aihe, valmennus koiralla sekä dokumentointi, on erittäin kiinnostava. Se vain jännittää, miten ruumiini reagoi ja jaksanko loppuun asti.

Uutta saldoa tietopankkiin

Tämän päivän saldona opin erottamaan eläinavusteisuudesta käytettävät lyhenteet: AAI, AAA, AAT ja AAE. Itse, ainakin tällä hetkellä, kuulun tuohon AAE-sarjaan. AAE on lyhenne sanoista Animal Assisted Education, ja koska työskentelen luokkahuoneessa, se on tällä hetkellä se paikka, missä pääsen parhaiten toteuttamaan eläinavusteisuutta. Toki AAA (Animal Assisted Activity) on aina mahdollinen, eli eläimen kanssa tehtävä vapaaehtoistyö. Sitä pystyy harjoittamaan esimerkiksi Karva-Kaverien kautta. Toisaalta, Kauno on vielä liian pieni moiseen, joten se saa jäädä odottamaan itseään vielä toviksi. Ehkä myöhemmin, jos innostun, lähden opiskelemaan terapeutiksi, minkä jälkeen myös AAT (Animal Assisted Therapy) on mahdollista. Eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä.

Aivonystyrät liikkeelle - Pohdintaa

Kurssikaverini mainitsevat kaksi asiaa, mitä en ole ennen edes ajatellut. Nyt alan pohtia niitä toden teolla. Ihan ensiksi, allergiat. Ne ovat oikeasti olemassa oleva terveydellinen haitta, ja ensimmäinen eläinavusteisuuden kysymys onkin se, onko asiakas allerginen eläimille. Mutta. Ovatko kaikki ihmiset oikeasti allergisia vai onko allergia pelkästään korvien välissä? En ole ikinä ajatellut ihmisten olevan niin härskejä, että valehtelisivat tuollaisesta asiasta kuin allergia. Ymmärrän, että joitain eläimiä pelätään, pelkäänhän minäkin hämähäkkejä, mutta se on eri asia kuin allergia, ja olisin silti valmis kokeilemaan esim. tarantellaa kädelläni. Uteliaisuuttani. Tietääkseni, voisinko voittaa pelkoni. Mutta että esimerkiksi vanhainkodin työntekijä valehtelee allergiansa, ettei tarvitsisi katsoa pientä koiraa työvuoronsa aikana, ja täten vie ilon kaikilta niiltä vanhuksilta, jota karvainen kaveri voisi ehkä piristää? Tätä en ymmärrä, eikä ajatus mahdu orava-aivoihini, vaikka yritän miten sitä pyöritellä. Ehkei minun olekaan tarkoitus ymmärtää kaikkea.

Pelkään hämähäkkejä, mutten olisi vastaan, jos saisin siihen siedätysterapiaa.

Toinen asia, minkä eräs kurssikavereistani tuo esille, on varauksellisuus tiettyjä koirarotuja kohtaan. En ole koskaan ajatellut, että joku rotu olisi terapiassa ja valmennuksessa jollain tavalla ”huonompi” kuin toinen. Hyvin koulutettu koira on hyvin koulutettu koira, oli se sitten chihuahua, tanskandoggi tai vinttikoira. Iso saksanpaimenkoira voi olla paljon parempi terapiakoira kuin pieni ja suloinen bichon frise. Kaikki riippuu siitä, miten hyvin omistaja on koiransa kouluttanut. Ymmärrän sen, että jotkut ihmiset saattavat pelätä isokokoisia koiria niiden suuren koon vuoksi, mutta terapiassahan se on luonne, mikä ratkaisee, ei se koko. Ehkä saamme vielä joskus muutoksen tähän koiraroturasismiin, ja maailmasta tulee taas asteen verran parempi paikka elää!

Piristävä positiivinen palaute

Päivän jälkeen eräs kurssikavereistani tulee luokseni: ”Kylläpä sinä olet ahkera opiskelija, kun teet koko ajan muistiinpanoja!” Naurahdan ja kerron, että minulla on ADHD, ja muistiinpanojen tekeminen auttaa minua keskittymään luennoilla. Teen muistiinpanoja siksi, että tarvitsen oheistekemistä. Itse en pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana, vaan se on keskittymisen tukikeino, mitä olen käyttänyt lukioajoista asti aina läpi yliopiston.

Ihmisten reaktiot ovat aina erilaiset, kun kerron ADHD:stäni. Osa melkein suuttuu ja alkaa vängätä vastaan, ettei sellaista olekaan. Jotkut ihmettelevät, miten juuri minulla voi olla ADHD, koska olen opiskellut niin paljon. Kurssikaverini reaktiota en olisi osannut odottaa: ”No mutta toihan on aivan mahtavaa, että olet löytänyt tuollaisen keinon keskittymisen tueksi ja osaat hyödyntää sitä! Todella hienoa!” Hämmennyn hieman tästä positiivisesta palautteesta enkä oikein tiedä, miten vastata. Palaute tekee kuitenkin hyvän mielen, ja lähden suunpielet korvissa, lämmin tunne sydämessä autolle. Piristi saada tietää, että tekee edes jotain oikein!

Pitäisiköhän antaa itsekin enemmän positiivista palautetta, kun siitä kerran tulee näin hyvä mieli?