Kauno ravaa, juoksee ja hepuloi pitkin pientä niemennokkaa. Se on onnellinen, sillä se on päässyt ensimmäistä kertaa, pitkästä aikaa, Ruissaloon riehumaan. Menee tovi, ennen kuin saan Kaunokaiseni rauhoittumaan, ja voimme aloittaa sen, mitä varten edes tulimme tänne: Opinnäytetyöni viimeinen osa, eli valokuvat.
Olen iloinen, että päätin valita eläinavusteisen voimauttavan valokuvan opinnäytetyöni kantavaksi teemaksi. Se on aihe, mistä löytyy hyvin vähän mitään kirjallisuutta. Käytännössä sitä kyllä toteutetaan kuntoutustyössä, mutta tutkimusta aiheesta ei löydy. Luettavaa löysin yhden hyvin lyhyen artikkelin verran. Mielestäni tämä aihe ansaitsee kuitenkin enemmän kuin vain sen yhden vaivaisen artikkelin.
En tiedä, onko tämä minun panokseni, pieni ja vaivainen opinnäytetyö, nyt varsinaisesti uutta KIRJALLISUUTTA eläinavusteiseen voimauttavaan valokuvaukseen liittyen, mutta itselleni tulee hyvä mieli siitä, että olen tehnyt jotain erilaista. Ehkä vielä joskus paneudun aiheeseen ihan oikean artikkelin verran. Ehkä.
Kaivan taskustani Kaunon kananameja, ja annan ne kuvattavalleni. Niiden avulla hän saa Kaunon tulemaan luokseen, ja ehkä jopa pysymään hetken paikoillaan. Vaikkei Kauno ehkä käskyä tottelisikaan, niin kananamia hän tottelee aina. Kananami on Kaunon jumala.
Kamera alkaa räpsyä. Kuvausolosuhteet ovat erinomaiset. Välillä tsekkaan otoksiani. Puolet kuvista ovat, tavalla tai toisella, epäonnistuneita. Suurin syy epäonnistumiseen on, “ylläri-pylläri”, se, että koira liikkuu. Muutaman kerran syy on ihan kuvaajassa ja siinä, että kuvaaja ei ole saanut esim. tarkennusta tehtyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta ylivoimaisesti suurin vika on liikkuva koira. Olin kyllä varautunut tähän etukäteen ja tiesin, että näin tulee käymään. Siksi sanoin kuvattavalle, että varaa paljon aikaa, sillä joudumme taatusti ottamaan kuvat moneen kertaan uusiksi.
Pari mummoa tulee niemennokkaan, minkä me olemme valloittaneet kuvauksiamme varten. Kauno kirmaa mummojen luokse. Alan pelätä, että mummot kiukustuvat innokkaalle hauvelille. Onneksi mummot ovat hyväntuulisia mummoja, ja lähinnä naureskelevat, kun Kauno menee tervehtimään. Eikä minun tarvitse kuin huutaa Kaunolle: “Nami!”, niin Kauno palaa hyvin äkkiä takaisin luokseni. Ja taas katoaa yksi kananami Kaunon suuhun.
Taas pieni kuvaustuokio, tällä kertaa eri kohdassa niemennokkaa. Käymme läpi kuvauspäivän saldoa kamerasta. Kuvattava on tyytyväinen. Palaamme autolle märän koiran kanssa, sillä Kauno on halunnut mennä mereen heittämään talviturkkinsa. Turhaan toivon, että kaikki irtokarvat olisivat huuhtoutuneet mereen: Niitä löytyy auton takapenkiltä oikein mukava kasa sen jälkeen, kun olemme päässeet kotipihaan ja saaneet koiran autosta ulos. Karvanlähtöaika rules, etenkin pitkäkarvaisilla koirilla.
Laitamme kuvat tietokoneelle ja käymme ne läpi. Kuvien joukossa on todellisia hauskoja otoksia: Hassuja ilmeitä ja asentoja, tilannekomiikkaa… Harmi, että osa kuvista on käyttökelvottomia juurikin sen takia, että koira liikkuu niissä juuri väärällä hetkellä.
Onneksi kuvien joukosta löytyy myös todellisia helmiä. Näissä kuvissa on tunnelmaa, lämpöä ja läheisyyttä. Ja ne ovat vielä teräviäkin!
En pahemmin käsittele kuvia. Kunhan vähän säädän värejä, valoja ja varjoja. Voimauttavan valokuvauksen ei ole tarkoitus tuottaa maailman upeimpia taidekuvia, vaan niiden on tarkoitus tuottaa hyvää mieltä kuvattavalle. Siksi niitä ei käsitellä liikaa. Muuten todellisuus vääristyy, eikä se ole tarkoitus.
Saan lisättyä kuvat opinnäytetyöhöni ja painan tallennusta. Nyt se on lopullisesti valmis. Minun eläinavusteinen, neuropsykiatrisen valmentajan opinnäytetyöni. En oikein tiedä, pitäisikö minun itkeä ilosta vai surusta. Joskus itse matkanteko on mukavampaa kuin perille pääseminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti