Wautsi wau! Ja itsetunto kohoaa.

Kirjoitin joulukuussa some-käyttäytymisestä ja siitä, miten ihmiset ovat muuttuneet täydellisiksi idiooteiksi somen myötä: http://valmentajaksi.blogspot.fi/2016/12/olis-kiva-lukea-noita-sun-kommentteja.html

Huomasin eilen, miten eräs nimimerkki oli kommentoinut erästä todella vanhaa blogikirjoitustani. Hän oli kuitenkin poistanut kommenttinsa, eikä itse kommenttia enää näy. Kommentoijan älykkyysosamäärä ei kuitenkaan todennäköisesti riittänyt siihen, että hän olisi ymmärtänyt minun saavat jokaisen kommentin MYÖS sähköpostina, joten pääsen kyllä lukemaan myös kaikki poistetut kommentit. Mitä hän sitten oli kirjoittanut? No, kommentti alkoi sanoilla: “Hyi helvetti!” Sen jälkeen hän kommentoi ulkonäköäni ja sitä, miten karmealta näytän.

Ihan ensiksi… WAU! Joku, ihan oikeasti, lukee myös todella vanhoja blogitekstejäni! Aivan upeaa ja mahtavaa! Suuri kiitos tästä. Olen oikeasti otettu. Tämä teksti on todellakin niin vanha, että se joutuu “kaivamaan” monen kuukauden takaa, reilun kolmensadan blogitekstin joukosta. Tämän tekstin löytämiseksi on siis todellakin nähty vaivaa. Valtava määrä sydänhymiöitä ja isoja hymynaamoja. Ihanaa, että joku viitsii ja jaksaa.

Toiseksi, se kuva, mikä sai tämän kommentin aikaiseksi, oli pilakuva. Selfie, missä väänsin naamaani enkä tarkoituksellakaan näyttänyt itseltäni. Nyt täytyy todellakin kiittää erittäin suuresti tästä kommentista, sillä se sai minut tuntemaan itseni aivan hirvittävän älykkääksi! Ihminen, joka ei naaman vääntelystä ja “hullun ilmeestä” pysty päättelemään, että kyseessä on pilakuva, on aivan taatusti minua tyhmempi ihminen. Tämä tarkoittaa sitä, että maailmassa ON siis todellakin olemassa ihmisiä, joilla on vähemmän muumeja laaksossa kuin minulla. En olekaan maailman tyhmin ihminen. Tämä oli hieno asia huomata. Ja tähän perään taas lisää hymiöitä, joilla on sydänsilmät, ja monta sydäntä vielä perään.

Kolmanneksi… Oli todella ilo huomata, että kommentti koski nimenomaan kuvaa eikä tekstiä. Ja minähän EN pidä mitään valokuvablogia, joten tarkoitus on herättää tekstillä ajatuksia ihmisissä, ei kuvilla. Silloinhan olen onnistunut tuottamaan kerrassaan erinomaista ja mainiota tekstiä, jos ainoa negatiivinen asia, mikä blogistani löytyy, on yksi pilakuva!

Wautsi wau!

Ja koska olen hieman erilainen, lapsellinen ja ehkä vittumainenkin ihminen, tähän viimeiseksi perään lisää pilakuvia ja naaman vääntelyä, joista voi antaa lisää minun itsetuntoani kasvattavia kommentteja. Etenkin näin aamutuimaan, ilman meikkiä otetut kuvat ovat minusta enemmän kuin mairittelevia.

Puuterapiaa. Ja vanhoja mummoja.

Onko sinulla lempipaikkaa? Sellaista, mihin voit mennä rauhoittumaan. Mielesi ja sielusi lepää, et tunne stressiä, ja voisit istua siinä paikassa aina hamaan Ragnarökiin asti. Tunnet, miten paikan sielu ja henki tulevat osaksi sinua, etkä enää huomaa ympäröivää maailmaa.

Minulla on sellainen paikka! Se on eräs Ruissalossa oleva kirsikkapuu. Voisin tuntikausia vain istua tuijottaen tuota jollain käsittämättömällä tavalla maagisen kaunista puuta, imeä sisääni sen voimaa ja herkkyyttä sekä rauhoittua.

En tiedä, miksi juuri tämä kyseinen puu saa minut rauhoittumaan. Olen miettinyt asiaa monesti, mutten ole saanut siihen mitään selitystä. Toisaalta, tarvitseeko kaikkeen aina olla selitys? Eikö se riitä, että asia toimii? Kirsikkapuu toimii, minun kohdallani. Tarvitseeko minun siis välttämättä tietää, MIKSI se toimii? Ehkä joskus on hyvä sulkea aivot liialta ajattelulta ja analysoinnilta, ja antaa vain mennä.

Tänään minulla oli henkisesti erittäin stressaava päivä. Stressi alkoi jo eilen, ja jatkui tänään entistä pahempana. Minun oli aivan pakko saada ammennettua jostain voimaa, jotta kestän tämän kuormittavan tilanteen yli. Päätin lähteä Ruissaloon “minun” puuni luokse. Ja kas, puu auttoi minua taas! Jo pelkkä yksi katse puuta kohden auttoi minua rauhoittumaan. Edes ne kaksi bussilastillista vanhoja mummoja, jotka hääräsivät ympärilläni samaisessa puistossa, eivät saaneet minua häiriintymään. Siinä hetkessä olivat vain minä ja kirsikkapuu.

Ja koska tämä epämiellyttävä stressitilanne tulee jatkumaankin jonkin aikaa, olen suhteellisen varma, että tulen käyttämään puuterapiaa toukokuun ajan suhteellisen runsaasti. Tarvitsen sitä. Ja se on erittäin halpa terapiamuoto! Suosittelen.

Jos minulla olisi oma piha, istuttaisin sinne myös kirsikkapuita. Sieluni lepäisi joka ikinen päivä ihan vain katsomalla ulos ikkunasta, ja minussa asuisi rauha.

Unien ihmeellinen maailma, osa 51

Olen jo miettinyt, pitäisikö minun luopua tuosta unilääkkeestä, ja olla vain nukkumatta, koska tuon unilääkkeen takia unet ovat muuttuneet aina vain härömmiksi. Eikä tämäkään tee tuossa häröydessä sitä poikkeusta.

Näin viime yönä monia pieniä ja lyhyitä unia. Ensimmäinen niistä tapahtui meidän omassa taloyhtiössämme. Seisoin taloyhtiömme “kymppitalon” edustalla ja katselin, miten neljännestä kerroksesta hyppi koira parvekkeita pitkin alas. Koira oli muuten corgin näköinen, mutta sillä oli pitkät jalat. Taloyhtiömme puheenjohtaja, vanhempi rouva, tuli viereeni kertomaan, miten koira on hänellä hoidossa ja koira oli oppinut hyppimään varovasti parvekkeen kaiteelta alemman parvekkeen kaiteelle ja sitä myöten alas asti aina, kun halusi päästä ulos. Rouva pohti, että hänen täytyy alkaa pitää parvekkeen laseja kiinni, ettei koira pääse livahtamaan. Sanoin, että tuo on koiralle erittäin vaarallista. Kissa voisi ehkä selviytyäkin moisesta pudotuksesta, jos vahinko kävisi, eikä osuisikaan kaiteelle, mutta koira ei selviydy. Alemmalla parvekkeella oli perhe seuraamassa tilannetta. Noin 10-vuotias perheen poika kävi hakemassa sisältä ihan pienen kissanpennun ja sanoi, että haluaa kokeilla, säilyykö kissa hengissä pudotuksesta. Huusin, ettei nyt pentua pudota kuitenkaan alas, ettei se selviä. Aikuinen kissa voisi ehkä selvitäkin.

Oma, ihanista ihanin Kaunokaiseni ei ole pitkäjalkainen corgi, vaan
suomenlapinkoira.

Tästä unesta hyppäsin hotelliin. Olin suuren ja vanhan hotellin ylimmässä kerroksessa etsimässä epätoivoisesti huonettani. Kädessäni oli vanha avain, missä oli huoneen numero kirjoitettuna puiseen avaimenperään. Käytävän päässä olevan huoneen ovi oli raollaa, ja näin, miten pikkusiskoni istui huoneessa, meikkauspeilin edessä, harjaten hiuksiaan. Ajattelin, että siskoni sentään löysi huoneensa, mutta missä hemmetissä minun huoneeni on? Huoneiden numerot olivat ovissa sekaisin eivätkä missään järjestyksessä.

Siirryin käytävän toiseen päähän etsimään huonetta. Seinustalla oli vanhoja, paksuja verhoja kuin verhokaupassa. Niissä oli kiinni numerolaattoja. Nämä verhot olivat ovia huoneisiin. En kuitenkaan löytänyt omaa huonettani mistään. Sen sijaan löysin lipaston, ja löysin lipaston uumenista silkkisen, violetin aamutakin. Eräs nainen kiljahti, kun näki minun kädessäni sen, ja huusi, etten missään nimessä saisi vetää sitä päälleni. Valkoiset aamutakit ovat ok, mutta violetit eivät. Nämä violetit aamutakit “syövät” kantajansa ja vievät ne toiseen ulottuvuuteen, mistä ei pääse pois. Olin epäluuloinen, ja vedin kokeeksi aamutakin hihan käteeni. Ja tosiaan, hiha ikään kuin “imeytyi” käteeni. Repäisin sen äkkiä pois päältäni.

Ei ole hotellihuone, vaan Viking Gracen premium-hytti.

Viimeisessä unessa olin synnytyslaitoksella (TAAS! Voisivatko nämä synnytysunet jo loppua?). Olin ihan hirveissä tuskissa ja yritin pusertaa pientä keskosvauvaa ulos. Avomieheni oli vieressäni, ja yritti sanoa jotain kannustavaa, mutta epäonnistui ja sanoi jotain mielestäni todella tökeröä. Iskin häntä nyrkillä ja huusin perään, että tulisi itse tähän pöydälle kokemaan nämä helvetin tuskat. MIeheni loukkaantui syvästi reaktiostani ja lähti itkien pois huoneesta. Yksi hoitajista lähti hänen peräänsä selittäen, että tämä on synnyttäville naisille ihan normaalia, eikä hänen tulisi välittää siitä, mitä sanoin.

Kun mieheni tuli takaisin, sanoi kätilö, että pää alkaa näkyä. Sain kuin sainkin vauvan ulos. Sitä lähdettiin viemään heti keskoskaappiin. Synnytystuskat eivät kuitenkaan vielä loppuneet, ja huusin, etten jaksa enää kauaa. Minulle sanottiin, että sieltä on tulossa vielä toinen (TAAS NÄITÄ KAKSOSRASKAUKSIA!).

Onneksi heräsin, ennen kuin toinen vauva ehti syntyä. Ja onneksi olen turvallisesti ei-raskaana, eikä minun tarvitse, onneksi, enää ikinä tuntea synnytystuskia.

Oma pikkukeskosena syntynyt tyttäreni keskoskaapissa jo suhteellisen
"isona" ja "vanhana".

Ihhahhaa, ihhahhaa

Aamu on ihanan aurinkoinen. Autossa on suorastaan kuuma, kun ajan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti Metsäkylän ratsastuskeskusta. Tämä keväinen lauantaipäivä on tarkoitus pyhittää hevosille ja hevosavusteiselle toiminnalle.

En ole koskaan ollut hevostyttö eikä minulla ole ikinä ollut mitään sen suurempaa paloa hevosia ja ratsastusta kohtaan. Viisivuotiaana olen kyllä ollut ponin selässä jossain sirkuksessa, mutta siinä on kaikki kokemus, mitä minulla hevosista on. Odotan tätä päivää, sillä haluan tutustua tarkemmin hevosiin eläimenä sekä hevosavusteiseen toimintaan. Koska kaikki on minulle täysin uutta, olen aivan varma siitä, että opin tästä päivästä paljon.

Päivä alkaa valokuvasuunnistuksella. Minun ja parini kohdalle osuu oudon näköinen hökötys. Löydämme sen kyllä helposti, mutta minulla ei ole mitään käryä siitä, mikä se voisi olla. Parini, joka on ollut pienestä pitäen innokas hevostyttö, onneksi tietää, mikä se on. Tämän erikoisen näköisen rampin tarkoituksena on auttaa esim. liikuntavammaisia ihmisiä nousemaan hevosen selkään.

Valokuvasuunnistuksen jälkeen jakaudumme neljään ryhmään. Jokainen ryhmä saa itselleen hoitoponin. Minä, joka olen sen tasan yhden kerran elämässäni koskenut hevoseen, pääsen putsaamaan ponin kaviot, harjaamaan ja taluttamaan. Omalla tavallaan erittäin jännittävä kokemus. Viemme ponin agility-radalle, ja teemme muutaman agility-harjoituksen ponien kanssa. Tämä on oikeastaan aika hauskaa, ja alan itsekin rentoutua, kun kävelen poni vierelläni pitkin valtavan suurta hiekkakenttää.

Yksi asia minua kuitenkin haittaa suuresti, ja se on koko ajan lämpenevä päivä. Taivaalla ei ole pilven hattaraakaan, ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Minun valkea viikinki-ihoni ei tule yhtään toimeen auringon kanssa, enkä ole vielä tämän ikuisuuden kestäneen talven jäljiltä tajunnut laittaa sitä kaikkein tärkeintä kesävarustetta käsilaukkuuni, eli aurinkorasvaa. Minä en rusketu, vaan palan, ja palan vielä suhteellisen nopeasti. Ei mene kauaakaan, kun minulle huomautetaan siitä, että muistutan punarintaa. Myös otsassani on kaunis ja heleä keitetyn ravun väri. Mitä tästä opin? En todennäköisesti yhtään mitään. Paitsi sen, että muistan kotona laittaa sen aurinkorasvan käsilaukkuuni, jotta se on siellä valmiina ennen seuraavaa ulosmenokertaa.

Poniagilitya.

Toiminnallisen aamupäivän ja ravitsevan salaattilounaan jälkeen puhumme hevosen eleistä ja kehonkielestä. Saamme myös aidon esimerkin, kun “luennon” jälkeen meille esitellään käytännössä, miltä hevosen kehonkieli näyttää. Saamme myös pienen katsauksen siitä, millaista on hevosen kouluttaminen. Mielestäni se vastaa aika lailla koiran kouluttamista. Kun ymmärrän, ettei se hevosen kouluttaminen olekaan mitään rakettitiedettä (kuten ei ole koiran kouluttaminenkaan), hevosen alkavat näyttää silmissäni enemmän ja enemmän inhimmillisiltä ja tutuilta olennoilta. Ei minulle tule tarvetta saada omaa hevosta, mutta minulle syntyy halu tutustua lähemmin tähän jaloon eläimeen.

Päivän päätteeksi kuulemme lisää hevosavusteisesta toiminnasta ja fiilistelemme hevosaiheisten voimakorttien avulla. Minä saan sankarihevoskortin. Kortin mukaan elämässä pitää tehdä niitä asioita, mitä kohtaan tuntee intohimoa. Kortti saa minut ajattelemaan elämäni suuntaa ja niitä erilaisia polkuvaihtoehtoja, mitkä ovat parhaillaan edessäni. Minkä polun valitsen? En pysty päättämään sitä siinä hetkessä, mutta saan kuitenkin loppupäiväksi pohtimisen aihetta.

Kortit herättävät kaikissa osallistujissa syviä tuntemuksia ja pohdintoja. Ja tätähän eläinavusteisuus on kaikkein parhaimmillaan! Ja juuri siksi tätä olen lähtenyt opiskelemaankin.

Mukava päivä ratsastuskeskuksessa päättyy. Olen tulipunainen ah-niin-ihanan aurinkoisen takia. Kotona laitan ensimmäiseksi after sun-rasvaa. Se helpottaa jonkin verran poltetta iholla. Ja heitän sen 50-”volttisen” aurinkorasvan käsilaukkuuni. En halua enää toista kertaa tämän kesän aikana leikkiä keitettyä rapua.

Ennakkoluulojen kylväjät

Olin hieman hämmentynyt, kun minua pyydettiin mukaan erääseen hankkeeseen. Hankkeen tarkoitus on antaa aikuisille työkaluja nepsy-lasten kanssa toimimiseen. Tänään oli hankkeen ensimmäinen kokoontumiskerta, ja täytyy sanoa, että osallistuminen tällaiseen äärimmäisen tärkeään asiaan oli erittäin virkistävää. Sen lisäksi, että koin saavani arvostusta nepsy-asioiden asiantuntijana, olen myös erittäin iloinen siitä, että saan olla mukana tekemässä jotain todella tärkeää.

Vaikka tietouden lisääminen ja konkreettisten toimintamallien antaminen nepsy-lasten kanssa työskenteleville aikuisille on hirvittävän tärkeä asia, aloin väkisinkin ajatella sitä, milloin alkaa sellainen hanke, millä lisätään ikätovereiden tietoutta nepsy-häiriöistä. Lapset eivät ymmärrä, miksi toinen käyttäytyy oudosti, eikä jokaisessa tilanteessa välttämättä ole paikalla aikuista, joka osaa selittää asian näille normaaleille lapsille.

On olemassa paljon sellaisia lapsia, erityisesti autismikirjon lapsia ja nuoria, jotka eivät juurikaan kaipaa ikätovereiden seuraa. He haluavat olla yksin, omassa rauhassa, ja sosiaaliset tilanteet kuormittavat. Tällaisia lapsia kavereiden puuttuminen ei välttämättä häiritse. Mutta sitten taas täysin omana asianaan ovat ne erityislapset, jotka nimenomaan kaipaavat niitä sosiaalisia kontakteja ja haluavat kavereita. He saattavat olla masentuneita siitä, ettei kavereita ole, sillä kukaan ei ymmärrä, miksi he käyttäytyvät eri tavalla kuin muut. Joitakin erityislapsia saatetaan jopa pelätä, koska ei ymmärretä, miksi hän toimii näin. Esimerkkinä voisi vaikka sanoa Touretten oireyhtymään kuuluvan kiroilun ja ticit.

Sen lisäksi, että aikuiset kaipaavat tietoa, myös lapset ja nuoret kaipaavat sitä. Ne oppaat, mitä olen itse nähnyt, on suunnattu lähinnä oireisille lapsille itselleen ja heidän sisaruksilleen. Voi olla, että sellainen opas on olemassa, mikä olisi tarkoitettu esim. koululuokalle, mutta itse en ole tällaiseen oppaaseen vielä törmännyt.

Miten toteuttaa tällainen valtava projekti kuin ikätovereiden tietoisuuden lisääminen? Siihen minulla ei ole valmista vastausta. Sen kuitenkin tiedän, että kaikki lähtee meistä aikuisista ja siitä, mitä me annamme lapsille ja nuorille. Jos me opetamme pelkäämään erilaisuutta, lapset kyllä oppivat sen.

Vihan ja ennakkoluulojen kylväminen on helppoa, mutta suvaitsevuuden kylväminen, vaikka se vaatiikin vähän enemmän aikaa ja vaivaa, tekee elämästä huomattavasti helpompaa ja myös antoisampaa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 50

Näin taas sarjan niin älyttömän outoja unia, ettei tosikaan! Yhdessä unessa minut kidnapattiin johonkin pakettiautoon, toisessa unessa olin saanut kaksostytöt (TAAS!), mutta kaikista parhaiten muistan viimeisimmän unen, missä olin Islannissa.

Olimme avomieheni kanssa Reykjavíkissä Björkin luona. En voi sietää hänen musiikkiaan, vaikka mieheni kyllä pitää siitä. Björk oli muuten meikitön, mutta hän oli vetänyt sinistä luomiväriä kulmakarvoihinsa. Hän sanoi sen olevan uusin meikkivillitys, ja julkisuuden henkilönä hänen on pakko seurata uusimpia meikkihömpötyksiä.

Hän asui kaupungin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Talon kulmahuone oli pieni elokuvateatteri. Siellä olivat tuolit samalla tavalla kuin oikeassa elokuvateatterissa, mutta valkokankaan sijaan tuolit osoittivat suureen ikkunaan. Ikkunasta avautui upea metsäinen merimaisema (paitsi ettei Islannissa ole kovinkaan metsäistä maisemaa, ainakaan niillä seuduilla, millä olen itse käynyt). Kaiken huipuksi tämä kulmahuone oli “irroitettava”, ja se lähti irti rakennuksesta kuin joku Särkänniemen huvipuistolaite. Kokeilimme sitä kerran, ja meistä se oli suorastaan hulvatonta.

Mietimme avomieheni kanssa, miten ihanaa olisi asua juuri tässä talossa. Björk sanoi, että alakerran asunto on vapaana, ja koska tämän asunnon alapuolella asuva mies on kuuro, niin ei koirankaan aiheuttama meteli häiritsisi laisinkaan alakerran naapuria. Päätimme muuttaa tuohon taloon heti.

Kesken kaiken sain aivan järkyttäviä vatsakipuja. Niin hirveitä, että aloin huutaa tuskasta. Avomieheni raahasi minut hissiin. Hissimatka kesti ikuisuuden. Huusi koko hissimatkan ajan. Alhaalla odotti ambulanssi. Ensihoitaja sanoi, että minä synnytän (VITTU TAAS!). En ollut tiennyt olevani raskaana, ja tämä raskaus oli päässyt melkein yhtä pitkälle kuin ensimmäinen raskauteni (tyttäreni syntyi erittäin pienenä pikkukeskosena raskausviikolla 23). Tämä vauva ei tulisi kuitenkaan säilymään hengissä, sillä se oli liian pieni. Minun pitäisi kuitenkin synnyttää se.

Heräsin siihen, että posti tuli ja koira alkoi haukkua. Onneksi heräsin.

Tämän metsäisempää maisemaa et Islannista löydä.

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään

Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.

Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.