Tuplavalmentaja - Matkanteon päätös

Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.

Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.

Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.

Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.

Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.

Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.

Synttärihuumaa

Tänään, tasan vuosi sitten, oli Syysruskan kennelissä iloinen (ja erittäin kiireinen) päivä. Pentuja kantanut suomenlapinkoira synnytti kuusi kaunista ja tervettä hauvavauvaa. Yksi näistä hauvavauvoista sai nimekseen Syysruskan Kevät-Kauno. Ja vaikka juuri tällä suloisella, pienellä hauvavauvalla olikin alkuvaikeuksia oman kodin löytämisen kanssa, hänet lopultakin haettiin ihan ikiomaan kotiin, missä häntä rakastetaan hyvin paljon. Hän on minun rakas Kauno-koirani. Minun kaikkein rakkain karvakorvani.

Siitä, miten löysin Kaunon ja miten hän päätyi meidän rakkaaksi perheenjäseneksi, voi lukea täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/p/uusi-elama-facebookista-miten.html

Villahousut vesikupilla.

Ensimmäisen syntymäpäivän kunniaksi pentueen kasvattajat halusivat kutsua kokoon nyt jo isoiksi tytöiksi ja pojiksi kasvaneet pentunsa. Meillä oli pentusynttärit Vantaan Koirakeitaalla. Ja mikä ilon päivä se olikaan, kun sai nähdä siskot, veljet ja kasvattajat pitkästä aikaa! Meno oli hurjaa ja painia piisasi. Vähän tuli nokkapokkaakin välillä, erityisesti pojille, mutta ne nokkapokat selviteltiin ilman, että sen kummempia naarmuja tuli kenellekään. Pentusynttäreiden päätteeksi tehtiin vielä pieni metsälenkki koko poppoon voimin, ennen kuin kaikki lähtivät omiin koteihinsa. Oli hauska ja jännittävä päivä.

Myös itselle oli ilo tavata pentueen muita koiria ja huomata, että osalla koirista oli, sisarusten tapaan, hyvin paljon samoja luonteenpiirteitä. Ulkonäöllisiäkin yhtäläisyyksiä oli, samasta pentueesta kun kerran tulevat, ja samoista vanhemmista.

Ja taas muistin myös sen, miten onnekas olen saadessani olla koiranomistaja. Ja vielä näin ihanan koiran omistaja! Vaikka koirasta on toki oma vaivansa ja huolensa, en vaihtaisi yhtään päivää pois. Kauno on tuonut meille paljon enemmän kuin mitä se on meiltä vaatinut. Kaunon ansiosta pieni perheemme on kasvanut yhdellä erittäin tärkeällä jäsenellä. Yksinäisinä iltoina on aina seuraa, ja on aina joku, joka kuuntelee huolet ja murheet. Jos on paha mieli, Kauno lohduttaa. En vaihtaisi Kaunoani mihinkään!

Syysruskan kennelin kasvattajat saavat olla ylpeitä hienosta työstään: He ovat kasvattaneet upeita, terveitä ja hyväluonteisia koiria, jotka tulevat toimeen kaikkien ihmisten kanssa ja ovat erittäin lapsirakkaita. Kaikki me omistajat olemme olleet erittäin tyytyväisiä ja onnellisia siitä, että olemme saaneet perheeseemme näin hienon koiran.

Minun Kaunoni on maailman paras koira. Ja toivon, että saan viettää vielä monen monta syntymäpäiväjuhlaa rakkaan karvakorvani kanssa.

Kauno syntymäpäivälahjojensa kanssa.

Pätevä voi päteä

Tänään oli nepsy-valmennuksen viimeinen päivä. Vaikka olenkin positiivisin mielin, olo on silti haikea. Koulutus on ollut antoisa ja mielenkiintoinen, ja olisin vielä halunnut jatkaa tätä matkaani valmentaja-opiskelijana. Nyt en ole enää opiskelija, vaan valmis valmentaja.

Päivän aiheena oli opinnäytetyöt ja niiden esittely. Jokainen kävi vuorollaan esittelemässä oman työnsä ja kertoi, miten päätyi juuri tämän aiheen valintaan. Työt olivat monipuolisia ja vaihtelevia aiheiltaan, ja muiden tekemistä töistä sai hyviä vinkkejä sekä omaan erityiseen arkeen että myös nepsy-valmennukseen.

Esitysten jälkeen oli todistusten jako ja kakkukahvit. Minun todistuksessani oli, tietenkin, painovirhepaholainen syntymäajan kohdalla, joten joudun nyt sitten odottamaan uutta todistusta. Onneksi ei ole pitkä odotus, sillä valmistun myöhemmin tällä viikolla eläinavusteiseksi valmentajaksi, ja saan uuden todistuksen siinä samalla kera oikean syntymäajan.

Nyt sitten seuraavaksi etsimään erilaisia vaihtoehtoja, mitä tuolla hienolla todistuksella ja neuropsykiatrisen valmentajan pätevyydellä voi tehdä, muutakin kuin päteä. Vaihtoehtoja on, onneksi, monia. Ensin kuitenkin vietän pitkän kesäloman ja pohdin asiaa tarkemmin sen jälkeen.

Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Ihan oikeassa elämässä isäni asuu hyvin pienessä maalaiskylässä, punaisessa omakotitalossa, missä on kaksi huonetta ja keittiö. Viimeöisessä unessa hän asui keskellä korpea, suurten peltojen ja pitkän, mutkittelevan hiekkatien keskellä.

En ollut nähnyt isääni aikoihin. Hänen luonaan oli joitain tavaroitani, mitä minun oli pakko saada. Lähdin avomieheni kanssa käymään siellä, sillä tiesin, ettei hän olisi kotona eikä lukitse ikinä oveaan. Avomieheni ei tiennyt, missä isäni asuu eikä ollut koskaan tavannut isääni.

Astuimme valtavan maalaistalon eteiseen. Huoneet olivat korkeita ja valtavia, mutta sisustus oli niukka ja “maalaistyylinen”: Pirttikalustoa, vanhaa ja kulunutta sohvaa yms. Eteisestä lähti keittiö, ja keittiön jälkeen oli lukematon määrä huoneita pitkässä rivissä. Esittelin avomiehelleni taloa, kunnes isäni astui yhtäkkiä sisään. Hän oli hämmästynyt, että olin tullut ilmoittamatta. Minäkin hämmästyin, sillä tarkoituksenani oli nimenomaan tulla ilmoittamatta, käydä hakemassa tavarani ja lähteä pois ilman, että tapaisin isääni. Sanoin, että olin tullut käymään, koska halusin esitellä tulevan aviomieheni. Isäni uskoi tarinani, kätteli avomiestäni ja lähti pihahommiin.

Lähdimme etsimään tavaroitani. Kuljimme valtavien huoneiden läpi. Esittelin samalla taloa. Viimeisessä huoneessa oli televisio auki. Seinustalla oli kaksi sänkyä, ja niissä sängyissä oli isäni nuorimmaiset veljet katsomassa televisiota. Molemmat makasivat vilttien alla. Tervehdin ja sanoin, etten häiritse enempää.

Askarteluhuoneessa oli matala katto ja katosta avautui iso, salainen luukku. Luukusta putosivat tikapuut. Sanoin, että näitä tikkaita pitkin pääsemme ullakolle, missä tavarani ovat. Kapusimme ylös ullakolle, missä olivat rakennustyöt vielä kesken. Tavarani olivat kauimmaisella tasanteella, mihin ei ollut muuta pääsyä kuin pitkä lankku, mitä pitkin minä konttasin hakemaan, mitä halusin.

Keittiössä laskin tavarakassien määrän ja olin huolissani. Tavaroita oli valtavasti, ja minä en tulisi saamaan kaikkia näitä kasseja lentokoneeseen. Aloin panikoida toden teolla, mitä lentokentällä sanottaisiin, kun minulla on laukkuja selkeästi yli sen rajan, mitä saisin kantaa.

Heräsin herätyskelloon ennen kuin ehdin lentokentälle.

Perrrrrrrr...he

Ihanainen aamuinen aurinkoinen. Se ei kuitenkaan piristä minua, sillä olen unilääkkeiden takia ihan hirveässä tokkurassa. Torkutan herätyskelloa, mutta se ei helpota tokkuraista oloa yhtään. Pakko nousta ylös, vaikka sänky vielä kutsuisi. Tänään on toiseksi viimeinen päivä nepsy-valmentajan koulutusta, enkä aio luovuttaa nyt, kun olen jo näin loppusuoralla.

Kapuan ylös mäkeä, mitä olen kavunnut monesti tämän kuluneen vuoden aikana. Mäki vihertää. Kevät on saapunut. En kuitenkaan saa nauttia aurinkoisesta säästä ja luonnon vihreydestä, vaan avaan Keltaisen talon ulko-oven ja astun sisään 1800-luvulla rakennettuun, vanhaan taloon.

Tämän päivän aiheena on perhe ja perhevalmennus. Päivä alkaa sillä, että valitsemme kortin, mikä parhaiten kuvaa meitä nepsy-valmentajina. Itse valitsen koira-aiheisen kortin, minkä takana lukee “rento”. Olen rento ihminen, seurassani voi olla rennosti. Koirateeman valitsin myös siksi, että haluan käyttää valmennuksessa erilaisia menetelmiä: Eläinavusteisuutta, voimauttavaa valokuvausta ja mitä kaikkea muuta keksinkään. Vastaus kelpuutetaan.

Käymme läpi perheen määritelmää ja perhedynamiikkaa. Suomessa perhekäsitys on hyvin suppea, ja perheeksi lasketaan lähinnä vanhemmat ja lapset. Tai sitten puolisot, ellei lapsia ole. Sedät, tädit, serkut ja isovanhemmat eivät kuulu Suomessa perheeseen, ainakaan virallisesti. Itse olen sitä mieltä, että se on ihan itsestä kiinni, mikä on se oma perhe. Perhe ei välttämättä muodostu verisukulaisista tai avioliiton kautta solmituista siteistä. Myös erittäin hyvät ystävät voivat olla perhe, jos näin itse ajattelevat. Perheenjäsenyys on omassa päässä.

Puhumme myös siitä, miten asiakas kohdataan. Olisin kaivannut ehkä enemmän sitä näkökulmaa, miten PERHE kohdataan. Mielestäni koulutuksessa tuli esille yksilönäkökulma enemmän kuin perhenäkökulma. En väitä, että asia olisi ollut turhaa: Se oli varsin hyödyllistä! Mutta olisin kaivannut laajempaa näkökulmaa asiaan.

Keltaisen tuvan takapihalla olisi voinut nauttia auringosta.

Päivä päättyy pariin harjoitukseen. Ensin teemme pariharjoituksen, missä ensin parille annetaan negatiivista palautetta. Pari vastaa palautteeseen välinpitämättömästi ja kaataa syyn muiden niskoille. Sen jälkeen pohdimme, millaisia tunteita tämä herätti. Itse otin sen verran näyttelijän roolia tehtävän aikana, ettei se herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Voin kuitenkin kuvitella tämänlaisen välinpitämättömän vastauksen tuntuvan ikävältä. Teemme parityön uudestaan, tällä kertaa niin, että negatiivisen palautteen jälkeen pari pahoittelee ja tekee korjausehdotuksen. Pohdimme taas, miltä tuntui. Itse en pääse näyttelijän roolista mihinkään, mutta uskon, että tällainen palaute tuntuu huomattavasti paremmalta.

Viimeisenä teemme onnistumiskartoituksen. Keksimme asian, missä olemme onnistuneet ja mietimme, miten siinä onnistuimme, kenestä saimme tukea jne. Vaikeinta tehtävässä oli keksiä se asia, missä on onnistunut. Edelleenkin sen suomalaisen nöyryyden eetoksen takia. Ei saisi kehua itseään eikä ajatella itsestään mitään hyvää.

Koulutuspäivän päätteeksi olen niin väsynyt, että rojahdan sänkyyn. Vaikka päivä ei ole ollut mitenkään raskas, se on silti ollut aivan äärimmäisen raskas. Minua väsyttää aivan järjettömän paljon. Otan päiväunet kaksi miestä kainalossani: Toisessa kainalossa avomieheni ja toisessa rakas koirani Kauno. Ainakin minun on turvallista olla tällaisessa miesseurassa.

Keltainen tupa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 53

Viimeöisessä unessa olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, ja alaa aivan kokonaan, ja olin siirtynyt erityisopettaja töistä VR:lle konduktööriksi. Sain paljon ihmettelyä ihmisiltä ja negatiivisia kommentteja siitä, miten maisterisnainen vaihtaa hyväpalkkaisen työn johonkin konduktöörin hommaan. En kuitenkaan välittänyt palautteesta, vaan olin iloinen siitä, että minulla oli työ, minkä sain työpäivän jälkeen “jättää työpaikalle” ja huomattavasti vähemmän vastuuta.

Unessa olin työvuorossa ja kiertelin junaa edestakaisin tarkastellen ihmisten lippuja. Minulla ei ollut kädessäni mitään nykyaikaista lipunlukijaa, vaan vanhanaikainen rei’ittäjä, millä tehtiin lippuun reikä tarkastuksen merkiksi. Junat olivat silti nykyaikaiset, samoin minulla oli juuri sellainen konduktöörin työasu, mitä nykyään käytetään.

Olin saanut melkein koko junan tarkastettua ja olin tyytyväisin mielin. Enää viimeinen perhehytti oli tarkistamatta. Perhehytissä oli kaksi nuorta naista pienten lastensa kanssa. He olivat todella innoissaan ja iloisia. Lapset leikkivät lattialla.

Pyysin naisia näyttämään matkalippunsa. He sanoivat, ettei heillä ole, mutta he voisivat kyllä ostaa sellaiset minulta. Kerroin heille lipun hinnan, ja he ojensivat minulle jotain aivan kummallisen näköistä rahaa. Kysyin, mitä ihmeen rahaa tuo on, ja he vastasivat, että se on Guyanan rahaa. He olivat päättäneet lähteä käymään Guyanassa ja vaihtaneet kaikki euronsa jo pois. Sanoin, että minulle kelpaavat vain eurot, ja elleivät he voi maksaa euroilla, jouduin poistamaan heidät junasta. Sanoin olevani sen verran ystävällinen, että otan selvää seuraavasta junasta ja siitä, miten he ehtivät Helsinki-Vantaalle, koneeseensa. Seuraavalla asemalla he voisivat vaihtaa osan rahasta takaisin euroihin ja ostaa sillä junalipun.

Naiset vastasivat, ettei heillä ollut vielä lentolippuja. He olivat tehneet päätöksen lähteä reissuun viime tingassa, eikä heillä ollut mitään sen kummempia lippuja, varauksia tai muitakaan suunnitelmia. Istuuduin hämmentyneenä heidän viereensä ja sanoin, etteivät he nyt vain noin voi tehdä, varsinkaan pienten lasten kanssa. Koneessa ei välttämättä ole tilaa, ja mihin he sitten siellä paikan päällä majoittuvat, ellei heillä ole hotellihuonetta katsottuna. Kyllä heillä pitäisi olla selkeä matkasuunnitelma. Reppureissu on eri juttu, mutta ei reppureissulle lähdetä kahden hyvin pienen lapsen kanssa.

Tämän jälkeen uni vaihtui, mutta tämän uuden unen yksityiskohdista en muista oikein mitään enää tässä vaiheessa. Vain tuo juna-uni jäi mieleeni.

Unien ihmeellinen maailma, osa 52

Olin Helsingissä tarkoituksenani tavata eräs opiskeluaikainen kaverini. Hyörin ja pyörin matkalaukkujeni kanssa, mutta kaupungin kaikki hotellit tuntuivat olevan täynnä, eikä majapaikkaa löytynyt mistään. Tunsin itseni viimeisillään raskaana olevaksi Mariaksi, joka joutuu synnyttämään heinäladossa lehmien keskellä.

Lopulta sain tietää, että paikallinen vankila on alkanut pitää majoituspalveluita sivubisneksenä. Menin vankilaan ja kyselin majapaikkaa. Minulle sanottiin, että sellainen järjestyy, ilman muuta, mutta vapaata on vain sellaisessa siivessä, missä on pelkkiä miehiä. Tämä ei haitannut minua, sillä tarvitsin kipeästi kattoa pääni päälle.

Osasto, mihin päädyin, oli valtavan kokoinen sali, missä vangeilla oli oma sänkypaikka. Oransseihin haalareihin sonnustautuneet miehet olivat kummissaan, kun kerroin heille, että minä en ole vanki, voin mennä ja tulla miten haluan, ja olen täällä vain yhden yön. Kerroin heille myös, että tarkoituksenani on tavata kaverini ja viettää hänen kanssaan mukava ilta pitkästä aikaa.

Eräs vangeista tuli sanomaan, että hänellä olisi ainetta, jonka avulla voisin pitää TODELLA hauskaa. Sanoin, etten uskalla, sillä vartijat varmasti huomaisivat, jos tulisin takaisin silmät lautasantennin kokoisina, ja joutuisin samalla itse jäämään tänne. Kieltäydyin tarjouksesta, ja lähdin ulos, kaveriani tapaamaan.

Seisoin vankilan ulkopuolella ja mietin, miten pääsisin keskustaan. Lopulta näin vieressä taksitolpan ja paljon vapaita takseja. Pyysin erästä taksikuskia heittämään minut keskustaan. Sanoin, etten tiedä tarkempaa osoitetta, mutta soitan matkan aikana kaverilleni ja kysyn, missä hän on. Taksikuski sanoi, että keskusta on niin iso alue, ettei hän lähde summanmutikassa ajamaan. Hänen täytyy tietää tarkka osoite heti, joten hän osaa suunnistaa oikeaan paikkaan.

Soitin kaverilleni. Hän sanoi olevansa ravintolassa, ja kertoi ravintolan nimen. Hän sanoi myös olevansa erään miehen seurassa. En ollut erityisen hyvilläni tästä, sillä olin ajatellut, että voisimme viettää kaverini kanssa aikaa kahdestaan. Kun käännyin etsimään taksikuskia, hän oli kadonnut. Huomasin, että kaikki taksikuskit olivat pienen matkan päässä pyörätuoli”hippasilla”. Huusin kuskille, että minulla on nyt osoite, ja pyysin häntä tulemaan autolleen.

Uni vaihtui toiseen. Tällä kertaa olin uutena tulokkaana töissä baarissa, minkä yhteydessä oli iso lasten leikkipiha. Opettelin käyttämään oluthanoja ja kassaa, etsin eri juomien ja pikkupurtavien hintoja ja huutelin aina välillä vanhempaa henkilökuntaa avuksi.

Herätyskello herätti kesken baarityöskentelyn.

Kuva Turun linnan vankityrmästä.