Iloisia uutisia hääpukuni ompelijalta: Hän löysi juuri sen värisen satiinikankaan, millaista minä toivoin hääpukuuni. Hetken aikaa jouduin jo pelkäämään, että joutuisin ehkä tyytymään johonkin toisen väriseen kankaaseen, eikä pukuni näyttäisi silloin parhaalta mahdolliselta. En kuitenkaan ihan joka päivä mene naimisiin, joten haluan sen olevan aivan erityinen päivä. Päivä, jona kaikki asiat ovat just eikä melkein. Kuten vaikkapa se kangas, mistä pukuni on tehty.
Onhan se hienoa, että saan unelmieni puvun häihini. Ei se ole keneltäkään pois. Lisäksi pukuni tulee olemaan suomalaista käsityötä, paikalliselta ompelijalta tilattu, eikä mikään Kiinasta tilattu lapsityövoiman tuote.
Vaikka minun hääpukuni ei ole tasan keneltäkään mitään pois, en silti lakkaa ajattelemasta sitä, miten pienet minun ongelmani oikeasti ovatkaan. Minun ongelmani oli se, saanko juuri tietyn väristä kangasta hääpukuuni; pukuun, mitä pidän päälläni tasan kerran. Ja onhan sekin tietenkin ongelma, etten nuku, mutta minulla on sentään helvetin kallis sänky, missä sitä muka-nukkumista voi harrastaa. Ja oma makuuhuone, mikä on oikein sisustussuunnittelijan suunnittelema! Ovatko asiani sittenkään niin huonosti?
Jos menen keittiöön, saan puhdasta juomavettä hanasta. Paitsi että olen kermaperse, enkä halua juoda hanavettä, sillä se ei maistu miltään, vaan juon ennemmin limpparia. Minun ei tarvitse asua vuotavassa savimajassa, kaatopaikalla tai kadulla. Olen saanut käydä koulua, vaikka se välillä tuntuikin pakkopullalta. Erityisesti teini-iässä. Tosin, siihen “pakkopulluuteen” oli monia syitä. Minulla on ruokaa jääkaapissa ja pakastimessa, ja tiedän myös saavani sitä ruokaa joka päivä. Minulla on mahdollisuus käyttää sairaaloita, saada lääkkeitä ja hoitaa itseäni sekä myös rakasta koiraani.
Maailmassa on satoja tuhansia ihmisiä ja eläimiä, jotka kidutetaan parhaillaan kuoliaiksi tuskaisen elämän päätteeksi. Ja minä istun sohvalla hykertelemässä, kun sähköpostiini saapuu viesti siitä, että oikeanlainen kangas on löytynyt. Todellisia ensimmäisen maailman ongelmia, etten sanoisi.
Olen syntynyt yhteiskuntaan, missä kaikki on mahdollista. Köyhästä taustastani huolimatta minulla on ollut mahdollisuus kouluttautua ja tehdä asioita, mihin minun vanhemmillani ei ollut varaa eikä mahdollisuutta. Olen ollut, monessakin mielessä, onnekas. Ja ei, en ala tässä vaiheessa perua hienoa hääpukuani vain siksi, ettei kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta moiseen. Muistan kuitenkin sen, että suurimmalla osalla maailman ihmisistä ole tätä mahdollisuutta ja osaan arvostaa sitä, että minulla se mahdollisuus on. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, vaan annan sille sen ansaitseman arvon. Hääpäivänäni olen onnellinen siitä, että olen saanut itse valita mieheni, eikä minua ole tuomittu 12-vuotiaana pakkoavioliittoon itseäni 30 vuotta vanhemman miehen kanssa. Arvostan sitä, että saan kokoontua rauhassa juhlimaan ystävieni kanssa taustalla pelkästään DJ:n soittama musiikki eikä tykkien ja aseiden ääniä sekoittumassa musiikin ääniin.
Myös tänään, yritän muistaa sen, ettei jääkaappi täynnä ruokaa ole itsestäänselvyys tässä maailmassa, ja arvostan sitä, että saan eteeni lämpimän ja terveellisen kasvisaterian. Ja muistan myös sen, ettei kaikille ole mahdollisuutta pitää elämässään näin ihanaa koiraa kuin mitä minulla on.
Ja koska puhumme ensimmäisen maailman todellisista ongelmista, laitan teille loppuun ihailtavaksi hääpukuja suoraan 80-luvulta. Voitte yökkiä ihan rauhassa ja ajatella, miten kamala puku tuokin on. Jos vielä muistatte sen teidän yökkimisenne olevan näitä ensimmäisen maailman ongelmia, niin aina parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti