Walt Disney: Järjettömän tekemisen isähahmo

Kevät ei näemmä ota tullakseen. Se ei halua tulla. Lumihiutaleet leijuvat ilmassa, vaikka nyt käydään jo huhtikuun puoltaväliä, ja Aurajokirantaa pitkin puhaltaa jäinen viima. Karman vika! Karma tietää, että kevään lämpö, värikkäät kukkaset ja vihreä luonto piristäisivät alakuloista mieltäni. Ja koska Karma ei halua piristää minua, vaan se haluaa minun rypevän tässä hirveässä väsymyksessä, se vain jatkaa tätä talvea. Jatkaa vaikka juhannukseen saakka!

Olen varma siitä, että Karma on sellainen ursulamainen nainen. Kaikkihan muistavat Ursulan, meren noidan, Disneyn Pieni merenneito-elokuvasta. Sellainen on taatusti myös Karma.

Kerrassaan tympeä päivä. Päätän, että en anna Karman ja typerän lumisateen masentaa. Keksin tälle päivälle jotain tekemistä, jotta unohdan tuon kurjan ilman ja kurjan olon. Tekemistä kyllä riittää, sillä puolet avomieheni tuomista pahvilaatikoista on edelleen purkamatta. Ruokakin olisi tehtävä jossain vaiheessa ja pyykkikori pursuaa. Haluan kuitenkin jotain KIVAA tekemistä, eikä mikään edellä mainituista ole varsinaisesti KIVAA. Etenkään ruuanlaitto. Jotkut ehkä nauttivat ruuanlaitosta ja kokevat sen kivana tekemisenä, mutta minä en. Varsinkaan, koska en ole erityisen etevä enkä kekseliäs kokki.

Olen tehnyt lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden viimeistä kurssia, terveyspalvelut ja sosiaalityö lapsen, nuoren ja perheen tukena. Kurssin ensimmäinen tehtävä vaati median seuraamista noin viikon ajan, ja erityisesti sellaisten uutisen etsimistä, missä uutisoidaan jostain lasten ja nuorten terveys- ja sosiaalipalveluihin liittyvästä asiasta. Aloitin mediaseurannan maanantaina ja tänään on lauantai. Se on noin viikko. Voisinpa vaikka aloittaa raportin tekemistä siitä, minkä median valitsin ja miksi, millaisia uutisia olen löytänyt, millaisista aiheista, mistä näkökulmasta uutiset on tehty, mikä on mielestäni jäänyt puuttumaan ja jaadajaadajaada. Raporttien tekeminen on kivaa.

Kaivan esiin listan, missä on linkit kaikkiin löytämiini juttuihin. Tutkin niitä. Ylivoimaisesti suurin osa löytämistäni uutisista liittyy tavalla tai toisella neuvolapalveluihin. Yksi uutinen koskee rokotuksia, toinen äitiyspakkausta, kolmas, neljäs, viides ja kuudes koskevat neuvolan antamia ruokasuosituksia. Media tuntuu huomaavan suomalaisen neuvolajärjestelmän suhteellisen hyvin, sekä jaksaa uutisoida neuvolan antamista suosituksista, erityisesti pienten lasten ravinnosta. Siitä tuntuu olevan juuri nyt päällä erityisen vilkas keskustelu.

Sosiaalipalveluista löysin vain yhden uutisen liittyen kasvattivanhemmuuteen. Muuten en löytänyt sosiaalipalveluista sen enempää mitään. Tai sitten vain seurasin väärää mediaa; jotain toista mediaa seuraamalla olisin saattanut törmätä näihin uutisiin enemmänkin.

Sote-uudistuksesta ei ole löytynyt tämän viikon aikana yhtään uutista siitä mediasta, mitä minä olen seurannut. Tästä olen vähän hämilläni. Olisin odottanut edes yhtä uutista, mutten löytänyt sitäkään.

Mitä en myöskään löytänyt, olivat uutiset koululaisista ja koululaisten terveydestä. Kaikki uutisointi tämän kuluneen viikon aikana koski pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja heidän terveyttään. Erityisesti heidän ruokavaliotaan.

Jaha. Oliko se siinä sitten? Olipas nopea ja helppo tehtävä. Olen melkeinpä pettynyt siitä, miten vähän tämän tehtävän suorittaminen loppujen lopuksi vaati. Iltaa on jäljellä vaikka kuinka paljon, eikä minulla ole, taaskaan, mitään kivaa tekemistä. Koiralla on iso luu, joten sekään ei innostu leikkimään. Mitä sitä seuraavaksi sitten keksisi?

Pitäisikö sitä laittaa Disneyn Pieni merenneito pyörimään? Pyytää avomiestä tekemään poppareita ja tylsänä sohvalla loppuilta. Tarvitseeko jokaisessa päivässä olla järkevää tekemistä? Kirjahyllyssäni on pitkä rivi Disneyn elokuvia: Siinä on mukavasti järjetöntä tekemistä loppuillaksi.

Ristin käteni, nostan katseeni korkeuksiin ja kiitän Walt Disneytä siitä, että hän keksi joskus aikoinaan tehdä piirrettyjä elokuvia. Ilman häntä olisin nyt pulassa.

Baarin kautta voittoon

Herään sikeästä unesta. Hieraisen silmiäni ja vilkaisen kelloa. Kolme minuuttia aikaa nousta ylös, vaihtaa vaatteet, meikata, hypätä autoon, ajaa Turun tuomiokirkolle, löytää parkkipaikka ja raahata hanuri sisälle kirkkoon kuuntelemaan ennakkoon maksettua pääsiäiskonserttia. Juurikin näin! Taas yksi ennakkoon maksettu tapahtuma, mikä menee ohi siksi, että minä olen univammainen. Yritän ajatella positiivisesti: Sain sentään nukuttua päiväunet. Siis oikeasti nukuttua!

Päivä oli vauhdikas siihen nähden, mikä on tämänhetkinen energiatasoni, joten kotiin tullessani olin täydellisen uupumuksen partaalla. Veimme rakkaan koiramme, Kaunon, Ruissaloon juoksemaan, haistelemaan keväisen luonnon hajuja ja olemaan hetken vapaana hihnasta. Koirapuistossa törmäsimme Kaunon kaveriin, erääseen nuoreen Australian labradoodleen, ja siitä alkoi hurja meno ja meininki. Pojat ravasivat ympäri puistoa ja myöhemmin ympäri Ruissalon koirarantaa. Vaikka en itse tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin seisoin kamera kädessä ja valokuvasin poikien hepulointia, uuvuin aivan täysin. Kotiin päästessä oli aivan pakko heittäytyä vaaka-asentoon ja alkaa katsella zetan kuvia pään päällä. En olisi pysynyt hereillä enää sekuntiakaan.

Ja nyt, tämän uupumisepisodin takia, olen, jälleen kerran, menettänyt kokemuksen, minkä olisin halunnut kokea. Alkaa ottaa päähän tämä nukkuvammaisuus ja jatkuva uupuminen aivan kaikesta, mitä tekee.

Aikani kiukuteltuani asiasta päätän, että käännän asian positiiviseksi: Nyt meillä on avomieheni kanssa aikaa tehdä jotain muuta kuin istua kovilla kirkon penkeillä ja kuunnella kiekumista. Koska meillä on ensi viikolla vuosipäivä, mutta avomieheni sattuu olemaan työmatkalla juuri silloin, ehdotan, että lähdemme ulos juhlistamaan vuosipäiväämme hieman etuajassa. Innostun ajatuksesta sen verran, että jaksan jopa meikata silmäpussini piiloon ja pukeutua. Tunnen jopa eräänlaista virkeyttä itsessäni, mitä en ole tuntenut sitten… No, en muista, milloin viimeksi. En kertaakaan tämän vuoden puolella, ainakaan!

Koska en jaksa lähteä sen pidemmälle, päätämme mennä Wanhaan Rahtilaivaan. Se on kotimme vieressä oleva tunnelmallinen laivabaari. Asiakkaita ei ole, joten saamme olla kaikessa rauhassa, nauttia lasilliset kuohuvaa ja toiset lasilliset vähemmän kuohuvaa. Saamme höpötellä niitä näitä ja nauttia toisestemme seurasta. Tätä on tapahtunut aivan liian vähän, koska olen ollut aivan liian väsynyt. Aikani ja huomioni on mennyt muihin asioihin kuin parisuhteeseemme, vaikka se olisi ansainnut enemmän huomiota.

Lupaan tehdä parannuksen.

Vaikka olenkin hyvällä mielellä, en jaksa olla kauaa. Väsymys alkaa iskeä uudestaan. Pakko lähteä kotiin. Onneksi koti on ihan vieressä, ja jaksan juuri ja juuri kävellä sinne asti. Koiran kanssa en jaksa enää lähteä iltalenkille, mutta avomieheni hoitaa sen. Tunnen itseni kuitenkin vähän voittajaksi: Selviydyin ulos ja baariin! Vaikkakin ihan vain pieneksi hetkeksi, mutta selviydyin kuitenkin. En edes muista, milloin olisin viimeksi viettänyt tällaista iltaa: Tehden jotain sellaista, mitä tein ennen joka ikinen viikonloppu. Eikä se edes väsyttänyt silloin.

Pieni onnistumisen askel kerrallaan. Yksi pieni asia kerrallaan. Minä nousen vielä tästä! Vielä tulee se päivä, kun minä jaksan samalla lailla kuin ennenkin. Etenen hitaasti, mutta varmasti.

Unien ihmeellinen maailma, osa 41

Olin nykyisessä työpaikassani, erityisammattiopistossa erityisopettajana. Ja meillä oli tapana tehdä työmatkoja Slovakiaan, monta kertaa vuodessa. Menimme aina samaan paikkaan.

Yhtenä kertana kyllästyin näkemään aina samat rakennukset ja päätin, että on aika tehdä jotain muuta. Otin selvää, löytyisikö läheltä linnaa, missä voisimme vierailla. Slovakiassa oli paljonkin erilaisia linnoja. Löysin lähimmän linnan puhelinnumeron ja soitin sinne kysyäkseni vierailuajoista. Hälytysääni oli outo ja rahiseva. Sieltä vastasi nuori poika: “Hello?” Aloin selittää pojalle asiaani englanniksi, mutta poika vain toisti: “Hello?”

Ajattelin mennä katsomaan linnaa joka tapauksessa. Pari työkaveriani lähti mukaan. Linna oli valtava, kivinen, sellainen kauhuleffojen linna. Päivä, jolloin linnaan menimme, oli kuitenkin aurinkoinen, eikä linnan kolkko olemus pelottanut meitä ollenkaan.

Linnan pihaan päästyäni huomasin, että puhelimessani on jotain outoa. Puhelin oli ihan se työpuhelin, mikä minulla on muutenkin, mutta näytössä vilkkuivat perinteiset digitaaliset numerot mennen jopa miinuksen puolelle välillä. Kellonaikaa se ei näyttänyt, kuten normaalisti. Aloin ajatella, ettei linnaan tulo ollutkaan niin hyvä idea.

Juuri, kun ajattelin, että eiköhän tämä reissu ollut tässä, aloimme nähdä vilauksia ihmisistä, yritimme huutaa heille, mutta he menivät aina nopeasti piiloon, tajusimme, että linna on noiduttu, ja meidän olisi pakko päästä pois sieltä. Tajusin hyvin pian, että myös työpuhelimeni oli noiduttu, koska olin soittanut omasta työpuhelimestani linnan numeroon, enkä hotellimme puhelimesta.

Lähdimme linnasta niin nopeasti kuin pystyimme. Puhelimeni sekoili kuitenkin koko reissun ajan, enkä uskaltanut vastata siihen. Se rauhoittui vasta, kun pääsimme lähtemään Slovakiasta kokonaan pois.

Pian teimme taas uuden reissun Slovakiaan. Jostain kumman syystä, minun oli pakko päästä käymään linnassa. Puhelin alkoi taas sekoilla, ja taas näin kummituksia, mitkä menivät nopeasti piiloon. Ne halusivat minulta jotakin, mutten tiedä, mitä.

Unen aikana kävin Slovakiassa monta kertaa. Joka kerta linnassa oli pakko käydä, vaikka minua ahdisti ja pelotti. Viimeisellä kerralla, kun menin sinne, oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Päivänvalo väritti jopa kauhuleffojen linnan valollaan. Tällä kertaa näin linnan “pääkummituksen”, sen, josta kaikki oli saanut alkunsa. Jostain syystä, päätin sylkäistä kummitusta silmiin ja sanoa sille, että nyt  se on saanut kuppatartunnan, minun syljestäni. Kummituksen silmät alkoivat polttaa ja niistä nousi sauhu. Lopulta kummitus alkoi kadota pois.

Tunsin helppoa tunnetta siitä, että olin saanut näin helposti purettua linnan sekä oman kiroukseni, minkä olin itse aiheuttanut itselleni soittamalla linnan numeroon. Juuri, kun olimme lähdössä, näimme, miten linnan pihaan, mäkeä alas käveli pieni perhe. Kaljamahainen isä, pieni ja harmaa äiti sekä heidän pieni lapsensa. Varoitin menemästä linnaan sisälle. Isä kuitenkin marssi päättäväisenä sisään ja kertoi, miten he käyvät linnassa aina vähän väliä etsimässä toista lastaan. He olivat käymässä linnassa muutama vuosi takaperin, ja heidän toinen lapsensa katosi linnassa kuin tuhka tuuleen. Sanoin linnan olevan noiduttu, joten kummitus on ehkä vienyt heidän lapsensa. Perhe käveli linnan käytävän poikki aurinkoiselle sisäpihalle, mistä he löysivät kadonneen lapsensa leikkimästä.

Kuvassa Edinburgin linna Skotlannissa, ei Slovakiassa.

Vatsakipuhelvetistä, päivää!

Olen kärsinyt koko armaan illan jäätävistä vatsakivuista. Siis sellaisista, että käperryn kolminkerroin, huudan, itken ja potkin. Mikään ei auta. Kipu ei mene pois. Välillä se helpottaa hetkeksi aikaa, mutta palaa taas uudestaan. Näitä vatsakipuja on ollut jo jonkin aikaa, mutta ne ovat pahentuneet. Kivun taso alkaa vastata sitä luokkaa, mikä yleensä koetaan synnytyssalissa.

Avomieheni kysyy, haluanko lähteä hänen kanssaan viemään koiraa. Toki haluaisin lähteä, mutta näissä kivuissa en kykene liikkumaan kuin kierien. Parempi, etten lähde. Kysymyshetkellä olen sen verran tolkuissani, että pystyn jopa istumaan sohvalla, mutta on vain ajan kysymys, milloin kipu äityy taas niin kovaksi, että alan huutaa ja itkeä.

Konttaan kirjahyllylle ja kaivan sieltä ajanvietettä siksi aikaa, kun elämäni miehet ovat ulkona. Juuri sellaisella korkeudella, mihin konttausasennosta yletän, on Tammenterhon tarinoita. En ole lukenut niitä vähään aikaan. Otan kummatkin työkirjat käteeni, ja konttaan takaisin sohvalle.

Perhevalmentajan työkirja. Olen kyllä tutustunut tähän kirjaan, mutten ajatuksella. En ole harkinnut perhevalmennusta kovinkaan vakavasti. Päätän tutustua kirjaan hieman paremmin. Eihän sitä koskaan tiedä; ehkä minustakin voisi kuoriutua ihan kelpo perhevalmentaja! Taisin joskus sanoa, ettei minusta tule ikinä opettajaa, saati sitten erityisopettajaa, ja katsokaapa vain, missä minä nyt olen. Never say never.

Kirjan ensimmäiset osat ovat taustateoriaa sekä neuropsykiatriselle että perhevalmennukselle. Skippaan ne. Kyllä minä nämä teoriat jo tiedän. Hyppään suoraan osioon, missä aletaan puhua käytännön työstä ja harjoitteista.

Vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä. Jaha. Kyllähän minä sen jo tiesin, että toistamme omassa vanhemmuudessamme sen, mitä olemme saaneet omassa kodissamme. Ensimmäisenä on omien kasvupolkujen tunnistamisen harjoitus. Tarkoituksena on tulla tietoisiksi siitä, toimimmeko me samalla tavalla kuin mitä omat vanhempamme ovat toimineet, vai olemmeko tietoisesti valinneet täysin toisen toimintamallin.

Harjoituksessa käydään läpi omat lapsuuden maisemat aina hajuja ja värejä myöten. Muistellaan sitä, kuka oli vastassa, kun itse menimme päiväkotiin pieninä lapsina, millaista oli kouluruokailu ala-asteella ja missä notkuimme teini-ikäisinä. Harjoituksen lopussa sanotaan, että perhevalmentajan tulisi myös itse tiedostaa omat kasvupolkunsa.

Alan kivun keskellä miettiä laiskasti omaa lapsuuttani. Saan muutaman hataran kuvan mieleeni. Kun siirryn mielikuvissani viidenteen luokkaan, en halua jatkaa enää. Kuvista tulee liian epämiellyttäviä. En halua muistella. Minulla on jo järkyttävät vatsakivut, se riittää. En halua olla myös henkisissä kivuissa. Jätän harjoituksen teon siihen.

Seuraavaksi tulee sukupuu ja verkostokartan luominen. En kykene nousemaan sohvalta, jotta hakisin eteisestä kynää ja paperia verkostokarttaa varten. Alan pohtia sitä pienessä mielessäni. Näen mielessäni verkostokartan, mikä on suhteellisen laaja. Se kuitenkin sisältää suurimmaksi osaksi pelkästään ystäviä. Suku pitäisi myös liittää karttaan. Koen lievän masennuskohtauksen, enkä halua jatkaa tätäkään harjoitusta. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minun on mahdollista luoda laajahko verkostokartta, vaikka siinä onkin lähinnä pelkkiä ystäviä.

Hyppään suosiolla seuraavaan. Perheen rakenne ja ihmissuhteet. Perhesysteemi ja perheen sisäiset prosessit. Voi luoja! Liian paljon ja liian vaikeita kysymyksiä. Seuraava!

Vanhemmuuden roolikartta. Tuijotan sitä hetken lasittunein silmin ja mietin, pitäisikö sitä kontata hakemaan ämpäri, sillä huono oloni on pahentunut. Päätän pidättää oksennusta.

Roolikartan tarkoitus on toimia oman vanhemmuuden arvioinnin välineenä. Pitäisikö minun nyt alkaa arvioida omaa vanhemmuuttani? Riittäisikö vain se, että sanon olevani paska mutsi?

Suljen kirjan. En ole saanut ensimmäistäkään harjoitusta tehtyä itse loppuun. Mitä se kertoo minusta? Ehkä se kertoo sen, etten ole paras mahdollinen ihminen nimenomaan perhevalmennusta tekemään. Ellen pysty kohtaamaan omaa elämääni ja elämänhistoriaani perhenäkökulmasta, miten pystyisin auttamaan toisia heidän perheongelmissaan? Sovellun ehkä paremmin yksilövalmennukseen, ilman mitään perherasitteita taustalla.

Ovi käy ja molemmat mieheni tulevat sisään. Se tosi karvainen ja se vähemmän karvainen. Koira ryntää heti luokseni. Raukka on ollut minusta huolissaan koko illan. Se on tullut heti luokseni, kun olen alkanut tuskahuutokonserttini. Nyt karvainen kipuhoitajani tulee tarkistamaan, onko minulla kaikki hyvin. Ei ole vielä. Hirveää kouristusta ei ole hetkeen tullut, mutten ole kokonaan kivuton.

Laitan kirjan pois. En halua miettiä perhehistoriaani sen enempää. Koiralleni tiedän olevan paras mahdollinen ihmisäiti. Ja aloitan kivunlievityshoidon rapsutusterapialla.

Teinilleni

Anteeksi, etten jaksa enää.

Anteeksi, että olen huono äiti.

Anteeksi, etten jaksa joka ikinen päivä vääntää joka ikisestä asiasta ja selittää samoja asioita aina uudestaan ja uudestaan, kuten esim. miksi suihkussa pitää käydä, miksi läksyt pitää tehdä ja miksi sään mukaan pitää pukeutua.

Anteeksi, etten jaksa enää kuunnella jokapäiväistä vastaanvänkäämistä joka ikisestä asiasta.

Anteeksi, etten jaksa enää hoitaa niitä lukemattomia puheluita, lähettää niitä lukemattomia sähköposteja ja ravata niissä lukemattomissa palavereissa, mitkä olen kaikki tehnyt vain siksi, että sinä saisit tarvitsemasi palvelut ja tuen, jotta voisit joskus itsenäistyä ja elää tasapainoista elämää.

Anteeksi, että olen väsynyt siihen, että jokainen hyvä teko, mitä yritän tehdä puolestasi, on sinun mielestäsi pelkkää paskaa, ja saan siitä sinulta vain haukut.

Anteeksi, että olen hankkinut sinulle itse toivomasi harrastukset suurella vaivalla, selittäen ja vääntäen harrastusten ohjaajille erityisen tuen tarpeesi, ihan vain siksi, että voisit nyt todeta kaiken olevan pelkkää paskaa.

Anteeksi, että olen yrittänyt kannustaa sinua kehittämään niitä taitoja, missä tiedän sinun olevan hyvä, sillä mielestäsi olen tehnyt väärin kannustamalla (sinun sanojesi mukaan pakottamalla).

Anteeksi, että olet päässyt kiertämään maailmaa ja näkemään erilaisia paikkoja, saanut erilaisia kokemuksia ja päässyt kokemaan, sillä olen mielestäsi tässäkin asiassa toiminut täysin väärin.

Anteeksi, että sinulla on oma huone, minkä olet päässyt itse sisustamaan, sillä huoneesihan on ihan paska ja mikä tahansa on parempi paikka kuin oma koti.

Mutta älä huoli! Ryhdyn tästä päivästä lähtien paremmaksi äidiksi. Saat alkaa itse hoitamaan omia asioitasi, niin tulevat hoidettua ainakin oikein. Lakkaan kustantamasta harrastuksiasi. En enää kannusta, kun se on kerran väärin tehty. En enää ikinä vie sinua mihinkään, koska kaikki, mihin sinut olen vienyt, on kuitenkin ihan paskaa. Saat itse mennä, minne haluat.

En puutu pukeutumiseesi, läksyihisi, en muistuttele enkä tee puolestasi enää mitään.

Ehkä tämän jälkeen olen parempi äiti, ja voit elää tyytyväistä teinin elämää.

Kuva risteilyltä, mikä oli teinin mielestä ihan paska.

Ylivireän ihmisen yliväsynyt päivä

Herätyskello soi yhdeksältä. Olen ylivirittyneessä tilassa semi-huonosti nukutun yön jälkeen. En jaksaisi nousta ja tekisi mieli luovuttaa. Onko aivan pakko nousta? Periaatteessa ei ole pakko, sillä olen ihan itse valinnut sen, että opiskelen neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Voisin jättää koulutuspäivän välistä. Voisin luovuttaa. Olen kuitenkin aivan loppumetreillä opinnoissani: Enää kaksi lähipäivää jäljellä! Jos luovutan nyt, olen heittänyt koko vuoden ahertamisen hukkaan. Ei, en luovuta. Nousen ylös, vaikka sänky kutsuukin houkuttelevasti. Minä aion valmistua. Piste.

Tänään on vuorossa lääkärin luentopäivä. Puhumme aivoista, aivojen kehityksestä, aivojen rakenteista, aivosairauksista ja hermostosta. Itseäni asia kiinnostaa suunnattomasti, ja olen onnellinen, että juuri tähän päivään sattui tällainen aihe, mitä jaksaisin kuunnella vaikka ikuisuuden. Kun katselen muita ympärilläni olevia ihmisiä, en näe samaa innostusta heidän silmissään. Olen ehkä outo ja erikoinen. Hetkinen… Minähän OLEN outo ja erikoinen. Ilmankos minua kiinnostaa tällainen, mikä ei muita välttämättä niin hirveästi kiinnostakaan.

Puhumme siitä, miten aivot kehittyvät ja toimivat normaalilla ihmisellä. Sen lisäksi välissä vilahtaa muutama kalvo, missä kerrotaan, miten aivojen toiminta poikkeaa autistisilla ihmisillä. Näitä kalvoja olisin kaivannut lisää. Toki on tärkeää ymmärtää aivojen normaali toiminta, jotta voi ymmärtää poikkeavaa toimintaa. Siitä poikkeavasta toiminnasta olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa normaalin toiminnan lisäksi.

Siirrymme uneen ja unihäiriöihin. Kappas! Tuttu aihe. Tieto on kiinnostavaa, vaikkei se itselleni olekaan millään tavalla uutta. Olen saanut kaikki nämä tiedot lukemalla aiheesta itse. Uni ja erityisesti uneen liittyvät ongelmat kiinnostavat, “jostain kumman syystä”.

Siirrymme tunteiden neurobiologiaan ja palkkiojärjestelmiin. Tämäkin on pääosin tuttua entisten opintojen kautta. Saan kuitenkin jonkin verran ihan uuttakin tietoa.

Puhumme myös kivusta ja kroonisesta kivusta. Minulle on hieman jäänyt epäselväksi se, miten krooninen kipu liittyy nepsy-valmennukseen. Minun tietääkseni nepsy-valmentajan tarkoitus ei ole hoitaa kipua millään muotoa. Toki on mahdollista, että tulevilla asiakkailla on kroonisia kipuja, mutta se, että on neuropsykiatrisia häiriöitä ei automaattisesti tarkoita, että on myös kipuja. Itselläni on lannerangassa kaksi kulumaa, joten asia kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla. En kuitenkaan tiedä, miten saan tätä kiputietoa vietyä nepsy-valmentajan työhön.

Seuraavaksi on aiheena aivot ja työ. Tämäkin on erittäin mielenkiintoista henkilökohtaisella tasolla. Mietin, tarvitsenko tätä tietoa nepsy-valmentajana. Periaatteessa voisin tarvitakin, jos kyseessä on asiakas, kenellä on ongelmia nimenomaan työssä ja työn organisoinnissa. Ehkä voisin seuraavaksi lähteä lukemaan työ- ja organisaatiopsykologiaa. Paitsi etten tällä hetkellä jaksa. Laitan työ- ja organisaatiopsykologian to do-listalle. Aion ehdottomasti toteuttaa nämä opinnot, joskus.

Päivän viimeinen teema on kuntoutuksen rakennejärjestelmä Suomessa. Tätä tietoa tarvitaan myös nepsy-valmentajan työssä! Suomessa on monisyinen kuntoutusjärjestelmä, mikä koostuu useista eri osasista. Olen joutunut väkisinkin tutustumaan tähän erityislapsen äitinä, ja olen joutunut koko elämäni kiroamaan sitä, miten monimutkainen järjestelmä oikeasti on. Järjestelmän tunteminen on kuitenkin tärkeää.

Hartioitani särkee. Käteeni särkee kaikesta muistiinpanojen kirjoittamisesta. Asiaa on ollut aivan järkyttävän paljon todella lyhyessä ajassa. PowerPointit ovat vilisseet silmissäni ja vaihtuneet tiuhaat tahtiin. Tärkeää ja mielenkiintoista asiaa on ollut paljon. Tahti oli kuitenkin niin tiivis, että tämä paketti olisi kannattanut pitää kahdessa osassa. Olisi jäänyt enemmän aikaa keskustelulle ja kysymyksille. Nyt oli vain hirveä kiire saada koko paketti käsiteltyä.

Kotiinpaluu vaatii pienen mutkan, mutta saanpahan mutkan aikana hankittua häihimme DJ:n. Nyt on sekin pieni murhe poissa, ja tiedän, että saamme hääpäivänämme kuunnella juuri sitä musiikkia, mitä me itse haluamme kuunnella. Eli ei todellakaan mitään humppaa, Suomi-poppia tai iskelmää.

Tuottoisa päivä. Hartiakipu. Rannekipu. Ylivirittynyt olo on vaihtunut aivan jäätäväksi väsymykseksi. Kotona leikin rakkaan Kaunoni kanssa. Hän on ollut hyvä poika. Haen hänelle kaapista ison ja mehevän naudan nilkkaluun. Hän on ansainnut sen ihan vain olemalla oma, suloinen itsensä. Makaan maton päällä, Kaunon vieressä, kun hän nakertaa luuta. Silitän Kaunon turkkia. Nyt ei haittaa, vaikka väsymys iskisikin. Olen selviytynyt tästä päivästä voittajana.

Hyviä pieniä asioita

Lääkäri katsoo minua paksujen silmälasien yli: “Oletko nyt aivan tosissasi?” Vastaan hänelle intoa puhkuen: “Joo, olen! Kyllä mä pystyn menemään takaisin töihin pääsiäisen jälkeen.” Lääkäri yskäisee. Hänen äänessään on painavuutta: “Tiedätkö, se on sellainen juttu, että tällä uniongelmalla en usko, että pääset töihin ollenkaan enää tämän kevään aikana.” Katson häntä hetken aikaa suu auki. En edes ajatellut, että ongelma olisi näin vakava. “Jos pienikin tekeminen saa sinut uupumaan ja lamaantumaan aivan totaalisesti, se tarkoittaa sitä, ettet todellakaan ole lähelläkään sitä kuntoa, mitä työntekoon vaaditaan”, lääkäri jatkaa. En sano mitään. Mitä tähän voisi sanoa? Nyökytellä ja totella kiltisti, mikä ei ole se reaktio, mikä minulle luonnostaan ensimmäisenä tulisi. Haluan palata töihin, mutta haluan myös jaksaa tehdä töitä. Haluan töiden jälkeenkin jaksaa vielä jotain, esim. laittaa ruokaa. Lääkärin mukaan siihen on vielä pitkä matka.

“Varataan uusi aika ensi viikoksi. Jutellaan silloin lisää. Mutta älä kuvittelekaan, että olisit heti pääsiäisen jälkeen töihin menossa.” Nyrpistän naamaani. En pidä ajatuksesta, mutta en halua elää loppuelämääni uupumuksen ja väsymyksen partaalla. Tälle uniongelmalle on saatava loppu. Eikä sille saada loppua, ellen nyt kuuntele tätä lääkäriä.

Laahustan vastaanotolta autolle. Mieli on alakuloinen. Huomaan tien toisella puolella liikkeen, mitä en ole nähnyt siinä aikaisemmin. TassuKlaani. Onpa hassu nimi. Käyn kurkistamassa näyteikkunaa. Lemmikkieläinkauppa. Minun pitäisi ostaa Kaunolle treenilelu, sillä Kauno ei pahemmin perusta namipalkkioista; lelupalkkio on tehokkaampi. Astun sisään. Vastaanotto on innostunut ja ystävällinen. Liike on toista päivää auki. Minulta kysytään, mistä sain tiedon TassuKlaanista. Vastaan, että satuin vain kävelemään ohi ja minulla nyt sattui olemaan tarve treenilelulle. Päätin poiketa, kun lemmikkieläinkauppa tuli vastaan matkalla autolle. Saan lelun, mihin olen tyytyväinen, ja jatkan matkaa.

Melkein TassuKlaanin vieressä on Pieni Kirjapuoti. Siinä on samassa kirjakauppa ja kahvila. Puodin ikkunasta näkyy kiinnostava teos: Eläinten salattu elämä. Minua alkaa kutkuttaa. Tuo kirja olisi aika kiva. Auto on parin metrin päässä, mutta päätän auton sijaan astua sisään puotiin. Täälläkin on ystävällinen vastaanotto. Etsin käsiini kirjan. Hui, se on kallis! Mutta taatusti joka euron arvoinen. Ja minä tarvitsen nyt piristystä. Päätän ostaa kirjan. Saan teelipukkeen, minkä päätän käyttää heti. Aikaa on. Ostan kupillisen puodin omaa teesekoitusta ja pienen suklaa-hasselpähkinäkakkupalan. Istun ikkunan viereen tuijottamaan ohikulkevia ihmisiä. Aika tuntuu pysähtyvän puodin sisällä. Vain minä, teekuppi ja kakkupala. Minun sisälleni asettuu hetkeksi rauha. Tuijotan kiireisiä ihmisiä, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Oloni alkaa kohentua. Olen edelleen väsynyt, mutten enää alakuloinen.

Tyhjä kuppi edessäni. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy lähteä kotiin. Vaikka lääkärikäynnin jälkeen olo oli haikea, teekuppi auttoi tuomaan pientä piristystä päivään. Kassissa minulla on uusi kirja, mihin voin syventyä heti, kun jaksan. Välillä elämä tuntuu raskaalta, mutta pienet, ihan pikkiriikkisetkin asiat arjessa tuovat valoa pilvien takaa. Esim. hyvä kupillinen teetä.