Herään sikeästä unesta. Hieraisen silmiäni ja vilkaisen kelloa. Kolme minuuttia aikaa nousta ylös, vaihtaa vaatteet, meikata, hypätä autoon, ajaa Turun tuomiokirkolle, löytää parkkipaikka ja raahata hanuri sisälle kirkkoon kuuntelemaan ennakkoon maksettua pääsiäiskonserttia. Juurikin näin! Taas yksi ennakkoon maksettu tapahtuma, mikä menee ohi siksi, että minä olen univammainen. Yritän ajatella positiivisesti: Sain sentään nukuttua päiväunet. Siis oikeasti nukuttua!
Päivä oli vauhdikas siihen nähden, mikä on tämänhetkinen energiatasoni, joten kotiin tullessani olin täydellisen uupumuksen partaalla. Veimme rakkaan koiramme, Kaunon, Ruissaloon juoksemaan, haistelemaan keväisen luonnon hajuja ja olemaan hetken vapaana hihnasta. Koirapuistossa törmäsimme Kaunon kaveriin, erääseen nuoreen Australian labradoodleen, ja siitä alkoi hurja meno ja meininki. Pojat ravasivat ympäri puistoa ja myöhemmin ympäri Ruissalon koirarantaa. Vaikka en itse tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin seisoin kamera kädessä ja valokuvasin poikien hepulointia, uuvuin aivan täysin. Kotiin päästessä oli aivan pakko heittäytyä vaaka-asentoon ja alkaa katsella zetan kuvia pään päällä. En olisi pysynyt hereillä enää sekuntiakaan.
Ja nyt, tämän uupumisepisodin takia, olen, jälleen kerran, menettänyt kokemuksen, minkä olisin halunnut kokea. Alkaa ottaa päähän tämä nukkuvammaisuus ja jatkuva uupuminen aivan kaikesta, mitä tekee.
Aikani kiukuteltuani asiasta päätän, että käännän asian positiiviseksi: Nyt meillä on avomieheni kanssa aikaa tehdä jotain muuta kuin istua kovilla kirkon penkeillä ja kuunnella kiekumista. Koska meillä on ensi viikolla vuosipäivä, mutta avomieheni sattuu olemaan työmatkalla juuri silloin, ehdotan, että lähdemme ulos juhlistamaan vuosipäiväämme hieman etuajassa. Innostun ajatuksesta sen verran, että jaksan jopa meikata silmäpussini piiloon ja pukeutua. Tunnen jopa eräänlaista virkeyttä itsessäni, mitä en ole tuntenut sitten… No, en muista, milloin viimeksi. En kertaakaan tämän vuoden puolella, ainakaan!
Koska en jaksa lähteä sen pidemmälle, päätämme mennä Wanhaan Rahtilaivaan. Se on kotimme vieressä oleva tunnelmallinen laivabaari. Asiakkaita ei ole, joten saamme olla kaikessa rauhassa, nauttia lasilliset kuohuvaa ja toiset lasilliset vähemmän kuohuvaa. Saamme höpötellä niitä näitä ja nauttia toisestemme seurasta. Tätä on tapahtunut aivan liian vähän, koska olen ollut aivan liian väsynyt. Aikani ja huomioni on mennyt muihin asioihin kuin parisuhteeseemme, vaikka se olisi ansainnut enemmän huomiota.
Lupaan tehdä parannuksen.
Vaikka olenkin hyvällä mielellä, en jaksa olla kauaa. Väsymys alkaa iskeä uudestaan. Pakko lähteä kotiin. Onneksi koti on ihan vieressä, ja jaksan juuri ja juuri kävellä sinne asti. Koiran kanssa en jaksa enää lähteä iltalenkille, mutta avomieheni hoitaa sen. Tunnen itseni kuitenkin vähän voittajaksi: Selviydyin ulos ja baariin! Vaikkakin ihan vain pieneksi hetkeksi, mutta selviydyin kuitenkin. En edes muista, milloin olisin viimeksi viettänyt tällaista iltaa: Tehden jotain sellaista, mitä tein ennen joka ikinen viikonloppu. Eikä se edes väsyttänyt silloin.
Pieni onnistumisen askel kerrallaan. Yksi pieni asia kerrallaan. Minä nousen vielä tästä! Vielä tulee se päivä, kun minä jaksan samalla lailla kuin ennenkin. Etenen hitaasti, mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti