Unien ihmeellinen maailma, osa 49

Olin yötä erään 90-luvun puolella kuolleen, vanhan tuttavanaisen luona. Hänen asuntonsa näytti pienintä yksityiskohtaa myöten juuri samalta kuin miltä se näytti hänen eläessäänkin. Nukuin olohuoneen sohvalla, ja hän nukkui omassa makuuhuoneessaan.

Lähdin aamulla asioille. Tuttavani nukkui sikeästi omassa sängyssään, enkä raaskinut herättää häntä. Takaisin tullessani huomasin, että hän nukkui yhä. Lisäksi hän näytti jotenkin oudolta. Kävin katsomassa häntä tarkemmin, ja huomasin, että hän oli yön aikana kuollut nukkuessaan.

Menin aivan täydelliseen paniikkiin. Juoksin rappukäytävään kännykän kanssa ja löin oven perässäni kiinni. Soitin hätäkeskukseen ja selitin tilanteen. Hätäkeskuksesta käskivät minun mennä takaisin sisälle ja kokeilla, löydänkö pulssia. Huusin, etten todellakaan mene yksin sisälle, vaan odotan ensihoitajia, ja menen sitten heidän kanssaan sisälle.

Kun ensihoitajat saapuivat, he totesivat, että tuttavani todellakin oli kuollut. He soittivat paikalle poliisit ja ruumisauton. Menin ulos, kerrostalon pihaan, ja seisoin siinä, kun tuttavani tuotiin ulos paareilla, valkoinen liina päällään. Hänen laitettiin ruumisautoon.

Sanoin, että minulla on tavaroita sisällä asunnossa, mutten halua mennä yksinäni sinne hakemaan niitä.

Heräsin kesken unen herätyskelloon.

Ratkaisu: Star Wars ja samppanja

Kaksi lähipäivää enää. Yksi kummastakin linjasta. Sen lisäksi valmistuminen. Vähiin käyvät päiväni valmentaja-opiskelijana.

Kun aloitin tämän oppimispäiväkirjablogin, tarkoituksenani oli lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Koska molemmat linjat vaativat oppimispäiväkirjan pitämistä, päätin alkaa ihan paperisten päiväkirjojen sijaan pitää blogia. Olisi yhdessä paikassa kaikki, helposti saatavilla. Noh, kuinkas ollakaan, tämä minun pieni oppimispäiväkirjani on olemassaolonsa aikana “hieman” paisunut, ja olen kaiken opiskelupähkäilyn lisäksi angstaillut täällä tulevia häitäni, kirjoittanut runoja suomenlapinkoirastani, jakanut tietoa neuropsykiatrisista häiriöistä, valittanut väsymystä ja ties mitä kaikkea muuta. Mitä sitä voi muuta odottaakaan ADHD-aikuiselta?

Nyt on tullut suuren kysymyksen aika: Kun opintoni tässä ihan kohta loppuvat, mitä tapahtuu tälle blogilleni? Jatkanko tätä jossain muussa tarkoituksessa vai jatkanko tätä edelleen oppimispäiväkirjana? Se on aivan saletti, että tulen opiskelemaan JOTAIN ensi syksyllä, ellen muualla, niin avoimessa yliopistossa ainakin. Nämä opinnot tosin eivät vaadi oppimispäiväkirjoja, mutta kirjoittaminen auttaa opiskeluahdistuksen purkamisessa.

Vai annanko tämän blogin olla sen jälkeen, kun saan todistukset kouraani? Blogi on palvellut tarkoitustaan. Onko se aika haudata sen jälkeen, kun se tarkoitus, mitä varten se alun alkaen perustettiin, loppuu? Ainahan niitä uusia blogeja saa perustettua, jos tahtoo. Toisaalta, tässä minulla on kuitenkin jo valmis pohja, ja jopa valmis lukijakunta (mikä on, toisaalta, täysin käsittämätöntä, mutta toki olen asiasta äärimmäisen onnellinen ja otettu).

En ole vielä päättänyt, mitä teen. Eikä asiaa tarvitse tänään päättääkään. Tässä kuussa olisi kuitenkin hyvä tehdä päätös: Haudatako blogi vai antaako sille uusi, opintojen jälkeinen elämä?

Luulen, että Star Warsista ja samppanjasta voisi löytyä ratkaisu tähän ongelmaani. Laitan siis leffan pyörimään ja käyn avaamassa pullon.

Unien ihmeellinen maailma, osa 48

Näitä unia on tullut tässä viime aikoina yllättävän paljon. Moni on saattanut ihmetellä sitä. Noh, syy on hyvin yksinkertainen, ja löytyy ihan tuosta käyttämästäni unilääkkeestä. Annosta on jouduttu nostamaan, ja myös unet ovat tätä myötä muuttuneet paljon mielenkiintoisimmiksi, jos nyt tätä sanaa voi käyttää.

Tässä viime yön tunnelmia unimaailmasta. Olkaa niin hyvät!

Ensimmäisessä pätkässä oli hääpäiväni. Olen menossa naimisiin kotikaupungissani Turussa, ja hääpaikka on keskustan välittömässä läheisyydessä oleva ravintola ja kerhotila. Unessa minulla oli päällä juuri sellainen puku, mitä minulle ollaan tekemässä. Hiukseni olivat ylhäällä ja näytin muutenkin aika hottikselta. Häät eivät olleet vielä alkaneet, mutta porukkaa valui hääpaikan ovesta sisään ja otti eteisessä takkia pois päältään. Itse olin piilossa erään oven takana ja kuikuilin oven raosta, ketä kaikkia on tullut paikalle.

Yhtäkkiä huomasin erään tuttavani, keneen olen laittanut uhkailun ja huonon käytöksen takia välit poikki. Hän ei ole saamassa kutsua häihin (todellakaan), eikä hän ollut sellaista saanut unessakaan. Kuitenkin hän saapui paikalle. Hänellä oli päällään isolierinen, musta hattu ja musta viittamainen päällysvaate.

Ryntäsin piilopaikastani ulos täynnä pyhää raivoa ja aloin huutaa hänelle. Sanoin, ettei häntä ole kutsuttu eikä hän ole tervetullut häihimme. Ihmettelin, miten hän on saanut edes tiedon päivämäärästä ja paikasta, kun ei hänelle ole näitä tietoja annettu. Hän sanoi, että hänellä on keinot saada tällainen tieto, ja hän osallistuu, oli kutsua tai ei. Sanoin, etteivät häät ala ennen kuin hän on poistunut paikalta. Lopulta sain hänet väkivalloin ovesta ulos.

Olin aivan kiehumispisteessä. Tuleva aviomieheni yritti rauhoitella minua ja sanoi, että tilanne on jo ohi. Jospa aloitettaisiin vihkiminen ja juhlat. Sanoin, että minun tarvitsee nyt selvittää hetken aikaa päätäni ja tarvitsen pienen tauon. Vedin pitkän, ruskean villakangastakin päälleni ja lähdin ulos tupakalle. Lupasin tulla ihan pian takaisin.

Pihalla lähdin kävelemään katua pitkin. Emme kuitenkaan olleet enää Turussa, vaan Helsingissä. Hääpaikkamme oli oudolla tavalla eräänlaisen porttikongin sisässä, ja porttikongista lähti pieni katu kohti isompaa katua, kaartaen pienen mutkan. Tätä pientä katua pitkin lähdin kävelemään.

Juuri, kun olin päässyt mutkaan, huomasin, miten hääpaikkamme eteen ajoi iso pakettiauto, ja autosta hyppäsi ulos sekä äskettäin ulos ajamani tuttavani sekä aseistautuneita henkilöitä. Juoksin itku kurkussa läheiseen pizzeriaan ja aloin huutaa täyttä kurkkua, että soittavat poliisit. Sanoin, etten voi itse soittaa, koska olen Helsingissä, enkä tiedä, missä olen. En pysty sanomaan kadun nimeä tai mitään muutakaan. Tiskin takana oleva ulkomaalainen mies otti puhelimen käteensä ja alkoi huonolla suomella soittaa hätäpuhelua selittäen osoitetta ja tavaten minun nimeäni kirjain kerrallaan hätäkeskukseen. Itse kyyhötin lattialla itkien ja ollen täydessä paniikissa.

Odottaessani poliiseja, ravintolaan tuli vanha miesasiakas lapinkoiransa kanssa. Aloin rapsuttaa koiraa, ja kerroin, että minulla on itsellänikin lapinkoira. Mies alkoi paasata eläinten vakuutuksista ja siitä, miten sellaista ei saisi ottaa. Sanoin, että kyllä minä olen ottanut ja se on maksanut itsensä moneen kertaan takaisin. Mies oli edelleen sitä mieltä, että koirista ei tarvitse huolehtia niin hyvin, että ne johonkin lääkäriin vietäisiin.

Poliisit eivät ikinä päässeet paikalle, sillä uni hyppäsi seuraavaan osaan. Toisessa osassa olin ADHD-liiton kokouksessa, ja paasasin kovaan ääneen erästä asiaa. Halusin saada selityksen sille, miksei erästä pyyntöäni oltu toteutettu ollenkaan. En hyväksynyt selitystä ja sanoin, ettei tällaiseen asiaan voi vedota, ja vaadin edelleen parempaa selitystä.

Heräsin, kun koira hyppäsi sänkyyn ja ilmoitti, että nukkuminen on ohitse ja nyt on aamulenkin aika.

Unien ihmeellinen maailma, osa 47

Olin unessa tyttäreni kanssa musiikkileirillä. Meillä oli majoitus keskellä metsän syvintä korpea sijaitsevissa puisissa majoissa. Majat olivat erittäin askeettiset, eikä niissä ollut sisällä tasan mitään. Pelkät seinät ja lattiat. Pieniin majoihin mahtui juuri ja juuri kaksi henkilöä nukkumaan makuupusseissa. Tyttärelläni oli mukana vanha Salama McQueen-makuupussinsa, missä hän makasi.

Tyttäreni soitonopettaja oli keksinyt leirille kaikenlaista kivaa ohjelmaa ja yritti parhaansa mukaan innostaa tytärtäni osallistumaan. Tyttäreni vain kuitenkin valitti koko ajan kaikesta ja hänestä kaikki oli tyhmää (tämä ei eroa tasan mitenkään todellisuudesta). Minua hävetti tämä jatkuva vastaan vänkääminen kaikessa mahdollisessa, ja suutuinkin jossain vaiheessa, kun mikään, mitä hänen vuoksensa yritettiin, ei kelvannut.

Täysin yhtäkkiä uni hyppäsi siihen, että olinkin kotona, avomieheni kanssa, ja selitin hänelle suu vaahdossa vuonna 1984 valmistuneesta Sheena-elokuvasta, minkä olen viimeksi nähnyt varmaan 25 vuotta sitten. Selitin hänelle elokuvan juonta ja analysoin tapahtumia. En, todellakaan, ole nähnyt elokuvaa tämän vuosituhannen puolella, enkä ymmärrä, miten ihmeessä juuri tällainen leffa tuli mieleeni.

Ihmeellinen on unien maailma.

Tanya Roberts Sheenan roolissa.

X-merkki seinään

Exäni soitti minulle ilmoittaakseen kesälomansa aikataulun ja sopiakseen tyttärensä tapaamisesta lomansa aikana. Virallisten asioiden jälkeen hän kysyi minulta: “Ootko sä nyt vieläkin menossa naimisiin?”

Hämmennyin tuosta kysymyksestä. Totta kai, olen menossa naimisiin! Emme ole peruneet häitä emmekä yhteistä hautapaikkaa. Miksi ihmeessä hän tuollaista edes tiedusteli?

Sain kuulla häneltä joskus vielä yhdessä ollessamme, että olen täysin naimakelvoton ja kamala yksilö. Tässä vaiheessa ei varmaankaan tarvitse enää pohtia, miksi ylipäätänsä edes erosimme. Myöhemmin hän on sen verran ottanut sanojaan takaisin, että on sanonut jopa olevansa iloinen puolestani, kun olen löytänyt hyvän miehen ja hyvän parisuhteen. Nyt hän kuitenkin ihmettelee sitä, että olen pysynyt parisuhteessa ja olen jopa virallistamassa sitä. Miksi hemmetissä?

En ole helppo ihminen enkä ole koskaan muuta väittänytkään. Olen tavallista mielenkiintoisempi ihminen, koska olen ADHD-aikuinen, mutta osaan olla sitäkin hankalampi elämänkumppani. Kaikki entiset miesystäväni todennäköisesti nyökyttelevät tällä hetkellä päätään niin, että niskalihakset huutavat hoosiannaa.

Minulla on takanani pitkiäkin parisuhteita, mutta suurin osa on päättynyt lyhyeen. Jos haluaa uskoa kohtaloon, voi sanoa, että löysin “Sen Oikean” vasta nyt. Jos taas haluaa uskoa sattumaan, voi sanoa, että löysin sopivan ihmisen rinnalleni vasta nyt. Ja olen kasvanut ihmisenä tarpeeksi vasta nyt, jotta ylipäätänsä pystyisin edes vakiintumaan ja jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa.

Silti tuo exäni kysymys jäi vaivaamaan. Olenko muka lähihistoriassani, sanotaan viimeisen viiden vuoden aikana, käyttänyt miehiä kuin kertakäyttöastioita? Villempinä nuoruusvuosinani ehkä toimin niin, mutten enää ole pitkiin aikoihin elänyt villeimpiä nuoruusvuosiani. Ainakaan omasta mielestäni. Ehkä hän kuitenkin näkee minut vielä sellaisena “villinä lapsena”, joka ei koskaan kasva aikuiseksi eikä koskaan sitoudu keneenkään tai mihinkään, koska ei pysty siihen. Imekööt parsaa: Kyllä minä siihen pystyn!

Onhan tämä ajatus avioliiton satamasta aiheuttanut minussa ties minkälaisia tunteita, ja olen myös miettinyt, onko tämä se hetki, jolloin pitäisi juosta kirkuen karkuun. Meillä on kuitenkin nyt hääpäivä sovittuna marraskuun alkuun, häämenu valmiina, DJ varattu ja kangas hääpukuun on tilattu. Melkein valmiit häät, siis! Enää ei puutu kuin noin 57 692 muuta pientä riippuvaa, roikkuvaa ja juoksevaa, häihin liittyvää asiaa. Ja raha, millä koko hoito maksetaan. Mutta kyllä, olen edelleenkin menossa naimisiin, kaikesta huolimatta!

Pitäisikö tässä vaiheessa sanoa, että vetäkää nyt se x-merkki seinään: Satu on ihan oikeasti tekemässä jotain sellaista, mitä kukaan ei koskaan uskonut tapahtuvaksi.

Unien ihmeellinen maailma, osa 46

Olin hyvin lyhyessä unessa psykiatrinen sairaanhoitaja (MINÄ, joka en voisi olla missään hoitoalan ammatissa työssä!) ja olin soittamassa paranoidista skitsofreniaa sairastavalle potilaalle päivän viimeistä puhelua. Olin uusi työssäni ja potilas myös minulle ennestään tuntematon.

Kun miespuolinen potilas vastasi puhelimeen ja esittelin itseni, potilas huudahti kovaan ääneen: “Vihdoinkin joku, joka tajuaa soittaa minulle vasta klo 15 jälkeen!” Hän kertoi, miten hänelle aina yritetään soittaa kahdeksalta aamulla, mutta hän nukkuu raskaan lääkityksen takia pitkään, ja hän aina missaa puhelut.

Tarkistin hänen tietonsa ja kyselin lääkityksestä tarkemmin. Potilas kertoi, että lääkitys on aiheuttanut hänelle reumaa, ja siksi hän haluaa luopua lääkityksestä kokonaan. Hän on keskustellut asiasta terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on suositellut samaa.

Sanoin, ettei terveyskeskuslääkäri tiedä mitään psykiatrian alan lääkkeistä, ja asiasta tulisi keskustella aina nimenomaan psykiatrin polin kanssa, ei terveyskeskuksen, sillä siellä ei ole kuin yleislääketieteen osaaminen. Potilas alkoi kertoa, miten hänen hallusinaationsakin ovat kadonneet, eikä hän kuule enää ääniä. Sanoin, ettei tuohonkaan kannattaisi luottaa, sillä äänet voivat olla niin vaimeita, ettei hän vain kuule niitä kovin hyvin, mutta ne ovat siellä kuitenkin.

Potilas jatkoi inttämistä, että hän haluaa luopua lääkityksestä. Lopulta sanoin, ettei hän ole mikään John Nash, eikä hän voi kontrolloida hallusinaatioitaan. Tähän väliin soi herätyskello, ja keskeytti unen. Ei muuta kuin päivän tapaamiseen tämän mukavan pienen kinastelun myötä.

John Nash ja hänen kaunis mielensä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 45

Viimeöisessä unessa olin juuri palannut sairauslomalta takaisin töihin. Koulutalo ei ollut se, missä olen töissä, vaan se oli yksi niistä kouluista, missä itse kävin peruskouluaikana. Eräs kollegoistani, jolla ei ole osaa eikä arpaa lukujärjestysten teon suhteen, tuli huikkaamaan minulle, että heti sairauslomani päätteeksi hän on tehnyt minulle sellaisen lukujärjestyksen, että joudun kaksi päivää peräkkäin olemaan ylitöissä ja sijaistamaan erästä toista opettajaa. Mietin, mahdanko mitenkään jaksaa, mutta lupasin yrittää.

Yhtäkkiä huomasin olevani vetämässä yökoulua. Emme olleet enää siinä samassa koulutalossa, missä äsken vielä olin, vaan tällä kertaa olimme valtavassa hallissa, missä oli seinillä roikkumassa suuria naamareita ja järjettömät bileet. Täällä minun sitten pitäisi vetää se yökoulu. Lähdin kävelemään hallin takaosaan, vähän niin kuin “esiintymislavan taakse”, ja huomasin olevani, jälleen kerran, siellä unen ensimmäisessä koulussa, tosin eri käytävällä kuin unen alussa. Käytävä oli täynnä pahvilaatikoita, mitkä rönsyilivät tavaroita, ja oppilaita oli penkomassa näitä laatikoita etsien jotain roolivaatetta ison hallin juhlaa varten. Kävelin oppilaiden ohitse kuin ollen valvontatehtävissä.

Välillä palasin aina isoon ja valtavaan halliin, missä ne naamarit roikkuivat seinillä. Seikkailin edestakaisin pitkin käytäviä, kävelin päämäärättömästi, ja maisemat vaihtelivat isojen hallien ja koulun käytävien välillä. Erittäin sekava uni.

Naamareita myynnissä Venetsiassa.