Selfie-projekti numero 2

Olen ehkä hirveä ja itsekäs ihminen, mutta sain pienen innostuksen kipinän siitä pienestä selfie-projektistani, minkä tein jokin aika sitten. Siinä projektissa oli mustavalkokuvia, mitkä otin ajastimella. Tästä edellisestä selfie-projektistani voit lukea täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2018/05/uudessa-valossa.html

Mietin, voisinko tehdä toisen moisen projektin, tällä kertaa eri tavalla. Edellisen projektin kuvia en juurikaan käsitellyt: otin ne mustavalkoisena, rajasin ja vähän terävöitin. That's it. Mutta voisinko tehdä sellaisen projektin, missä ottaisin kuvat värillisinä ja tehdä niihin kaiken maailman tehostejuttuja? Käsitellä ne kuvat melkeinpä piloille.

Vaikka ajatus toisesta selfie-projektista tuntui ällöttävän itsekkäältä, päätin kuitenkin toteuttaa sen. Ihan vaikkapa vain huvin ja urheilun vuoksi. Lopputuleman löydät alapuolelta.

Kovasti ovat erilaisia verrattuna niihin mustavalkokuviin, mutta on näistäkin osa ihan ok. En nyt sanoisi, että näistä mitään näyttelyä aikaan saisi, mutta ihan hauskoja selfieiksi.

 

 

Gradu, koira ja petetyt lupaukset

Tämä viikonloppu oli suunniteltu jo kauan aikaa sitten: Mies huitsin tuuttiin, mukula mummille kera koiran ja minä gradun analyysin kimpussa. Kaikki tarvittava oli hankittu tätä suurta ja mielenkiinnotonta viikonloppua odottamaan: Lähdekirjat kirjastosta, artikkeleita netistä, paljon nannaa ja limpparia sekä uusin Star Wars-leffa sitä hetkeä varten, kun aivoja särkee niin paljon, että on pakko pitää ajatustauko. No, mehän emme asu edelleenkään siellä Strömsössä, vaan Turussa, joten arvata saattaa, ettei tästä viikonlopusta sitten tullut ihan sitä, mitä piti, ja koira joutui jäämään minun kanssani kotiin.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä kertoa, että minä olen ihminen, jolle ei kannata tehdä lupausta, ellei sitä pysty pitämään. Minä pidän lupauksia niin pyhänä asiana, että tasan ainoa asia, mikä minun mielestäni on hyvä syy perua lupaus, on huuto-oksennus-vatsatauti. Mikään muu syy ei ole hyväksyttävä syy, ja koska minä olen suhteellisen kipakka akka, niin siitä saa sitten kuulla pitkään, huutoisan äänensävyn säestämänä. Lupauksia EI petetä. Niitä vain ei petetä.

"Hui saakutti! Kirsu pois mun takalistosta! Korvatkin nousee pystyyn,
kun sä tollattis mua nuuskit. Jotain rajaa!"

Minä rakastan koiraani! Aivan yli kaiken. Meidän koiralta ei puutu mitään, ja hänet on niin pilalle lässytetty ja hemmoteltu, ettei toista yhtä pilalle hemmoteltua koiraa taida tällä meidän pohjoisella Suomenniemellä olla. Juuri tästä syystä olisinkin halunnut, että koira olisi ollut tämän viikonlopun jossain muualla kuin kotona. Minä ja gradu olemme sellainen yhdistelmä, että minun huomioni kiinnittyy kirjoitusprosessin aikana vain ja ainoastaan siihen graduun. Ja koska koiramme on pilalle lässytetty, hän ei ole tottunut siihen, ettei häntä huomata. Tämä aiheutti meille molemmille ikäviä tilanteita viikonlopun aikana.

Minä jouduin väkisinkin keskeyttämään kirjoittamisen ja ajatuksen aina vähän väliä, kun koiralla oli minulle asiaa. Milloin asia oli pissahätä, milloin paskahätä, milloin vesikuppi oli tyhjä, milloin oli nälkä, milloin taas koira halusi leikkikaverin. Ja voin sanoa, että ADHD-aikuisella se kestää ihan mukavasti, että saa keskeytyksen jälkeen taas kerättyä kasaan ne miljoonat ajatuksensa, ja voi jatkaa siitä, mihin jäi. Ja niitä keskeytyksiä tuli ihan koko ajan!

Koira taas ei saanut kaipaamaansa huomiota. Rapsutushetket olivat lyhyitä, emäntä ei ollut läsnä, lenkit olivat lyhyitä eikä koira päässyt riehumaan koirapuistoon. Koiran viikonloppu oli suureksi osaksi makaamista ja luiden järsimistä. Ei todellakaan mitään mukavaa! Ja minulle oli tuskaista nähdä, miten koirani olisi kaivannut enemmän tekemistä. Valitettavasti se gradu ei valmistu, ellei sitä tee, joten sitä on pakko joskus tehdä.

Eipä se koira kuole siihen, jos yhtenä viikonloppuna saa vähän vähemmän huomiota ja vähän lyhyemmät lenkit. Mutta paljon hauskempaa koiralla olisi ollut, jos lupaus olisi pidetty ja hänet olisi otettu sinne, minne hänet luvattiin ottaa!

"Mitä sä nyt oikein meinaat? Hä?"

Kaikesta huolimatta, sain graduni analyysiä eteenpäin. En todellakaan niin paljon kuin olisin halunnut ja mitä olisin saanut, jos olisin ollut yksin ja saanut keskittyä kunnolla analyysiin ilman jatkuvia keskeytyksiä. Sain kuitenkin suuren osan kaikkein kuivimmasta osiosta pois, eli määrällisestä aineistosta. Olen vääntänyt taulukkoa, piirakkaa, kuviota ja kaaviota niin paljon, että prosentit vain vilkkuvat silmissä. Ja koska etenkin nämä taulukot ovat kooltaan ja pituudeltaan suuria, on graduni sivumäärä aivan valtava! Noh, tuskinpa tuo haittanee. Ehkä lukijat osaavat ottaa tämän pikkaraisen seikan huomioon, kun arvioivat pituutta.

Osa kaikista piirakoista ja taulukoista on vielä "avaamatta" lukijalle, koska kaikki aikani on mennyt siihen, että olen vääntänyt ne. Mutta onneksi graduni palautuspäivä ei ole huomenna. Ehkä tässä tulee kesän aikana vielä mahdollisuus, jolloin saan kirjoitusrauhan niin, että minulle tehdyt lupaukset myös pidetään eivätkä täysin turhanpäiväiset asiat mene ensin tehtyjen lupausten edelle! 

"Älä kutita mua!!!!!"

En minä mitenkään kiukkuinen ole tämän petetyn lupauksen takia, miksi sinä niin luulet?

Gradun, Star Warsin ja koiran lisäksi olen myös välillä kuunnellut muutaman luennon Courserasta, ihan vain siksi, että saisin ajatustauon. Suoritettujen kurssien lista alkaa olla jo ihan mukavan pitkä, sillä olen saanut aika monta "olisi valmis, jos minulla olisi jotain vertaisarvioitavaa"-kurssia pois päiväjärjestyksestä. Hetken kuluttua olen suorittanut kaikki Courserasta löytyvät kurssit. Olenhan minä siellä jo kuukauden päivät puuhastellutkin eri kurssien parissa.

Tästä on hyvä lähteä kohti uutta viikkoa ja kohti uusia pettymyksiä!

Itse kirjoitettu kirja = Paras kirja

Tässä se on! Vihdoin ja viimein. Kaunokainen. Rakkaalle koiralleni omistetun runokirjan oikovedos. Kirja kertoo koiranomistajan arjesta kaikin eri tavoin: aidosta ystävyydestä ja rakkaudesta, heiluvästä hännästä, kurakeleistä, karvanlähtöajasta ja myös luopumisen tuskasta. Runoissa on mukana iloa, rakkautta, huumoria, surua ja myös sitä ärtymystä, mitä koiranomistajat joskus tuntevat, kun huomaavat lempikenkiensä löytäneen tiensä parempiin suihin.

Olen kirjoittanut runot sen puolentoista vuoden aikana, mitä Kauno ehti olla meillä ennen käsikirjoituksen lähettämistä kustantajalle. Runoja on eri vuodenajoilta, ja runojen seassa on niin tankaa, haikua kuin kalevalamittaakin.

Koska käsissäni on siis oikovedos, se tarkoittaa käytännössä sitä, että minä luen ensin tuon käsissäni olevan kirjan lävitse ja lähetän takaisin kustantajalle kera muutosehdotusten. Sen jälkeen kirja tulee kauppoihin myyntiin. Yritän saada tämän "oikomisprosessin" suoritettua mahdollisimman nopeasti, jotta te kaikki pääsisitte nauttimaan näistä suorastaan hulvattoman upeista runoistani.

No joo, ehken minä Tommy Tabermannin tason runoilija ole, mutta mukiin menevä ilmeisesti, kun tuon kehtaavat kuitenkin kustantaa.

Ja koska minä olen köyhä opiskelija, niin tuota kirjaa saa sitten ostaa itselle, lahjaksi kaikille tutuille ja pyytää kirjaston tätiä hankkimaan sen kirjan sinne omaan lähikirjastoon. Ostamalla tuon kirjan tuet kirjan kannessa olevan koiran elämää. Kirjan tuotot käytetään kustantamaan koiran harrastukset (ja niitä riittää, terveisin emäntä, joka ilmoitti koiransa sekä nose workin kolmostason kurssille että jäljestyskurssille), namit ja lelut.

PS. En voisi olla enempää kiitollinen Syysruskan kennelin väelle siitä, miten ihanan ja upean koiran heiltä sain! Kaunis, upea ja älykäs koira, josta saa olla todella ylpeä. Ihanampaa koiraa ei olisi voinut enää toivoa.

Juna sanoo zuguzugu

Juna keikkuu, hyppii ja pomppii. Mietin, onko tämä tuubi jotain sukua kengurulle. Maisemat vilisevät ohitse ja aurinko porottaa ikkunasta suoraan silmiini. Olen äärettömän väsynyt ja mieleni tekisi vain laittaa unimaski naamalle, sulkea silmät ja siirtyä tästä todellisudesta unien Sinimaahan. Sen sijaan päätän käyttää tämän kaksituntisen kengurumatkan hyödykseni ja teen positiivisen psykologian kurssien tehtäviä Courseraan.

Tämä koulutusviikonloppu on ollut aivan ihana. Liian ihana. Minusta on haikea palata takaisin kotiin. Haluan Pipsa-possun luokse Särkänniemeen! Haluan silittää aaseja. Haluan lässyttää siellä asuville koiranpennuille. Ehkä minä haen ensi kesäksi töihin Särkänniemen Koiramäkeen eläintenhoitajaksi.

Tänään emme enää menneet takaisin Särkänniemeen, vaan pidimme tavallisen koulutuspäivän Tampereen yliopiston päärakennuksessa. Siellä vanhassa tutussa luentosalissa, missä olemme olleet aina ennenkin. Aiheena oli etiikka eläinten koulutuksessa. Ja tästä aiheesta minä pidän erityisen paljon! Minusta etiikka ja eläimet ovat erottamaton asia toisistaan, puhutaan sitten tuotantoeläinten hyvinvoinnista tai lemmikkien kouluttamisesta. Eläimiä ei voi kohdata ilman etiikkaa. Tai no, voi, mutta sen jälkeen Satu tulee ja alkaa saarnata. Ja sitä ei halua kuunnella kukaan!

Käymme koulutuspäivän aikana läpi monta hyvää kirjaa aiheesta. Minulla on Adlibriksessä kaksi kilometriä pitkä toivelista niistä kirjoista, mitä haluan ostaa liittyen opintoihini. Siis liittyen kaikkiin niihin opintoihin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään. Etsin myös nämä uudet etiikka-aiheiset kirjat Adlibriksen sivuilta, ja painan sydämen kuvaa kirjan vieressä. "Lisätty toivelistalle". Kiitos! Palaamme asiaan heti, kun saan ylimääräistä rahaa jostain.

Luennoitsija kertoo aiheista, mistä ei ole vielä tehty kunnolla tutkimusta, mutta pitäisi tehdä. Sisäinen tutkija minussa herää heti. MINÄ haluan tehdä tuota tutkimusta! MINÄ teen sen vielä joku päivä! MINÄ! TUTKIMUS! Kysykää nyt vaikka meidän laitoksen proffalta, minä olen ihan mukiin menevä tutkija, kun kerran gradun teoriaosaakin kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjoitan ylös nämä tutkimusaiheet, mitä pitäisi tutkia. Kyllä minä vielä joskus! Ehkä sitten, kun lakkaan opiskelemasta ja minulla on aikaa muille harrastuksille, kuten vaikka sille tutkimuksen tekemiselle.

"Seuraavana Loimaa". Ihanaa, Turku lähestyy! Selkäni on ollut eilisen possupäivän jälkeen niin kipeä, että pystyn tuskin kävelemään. Enää hetken aikaa istumista tässä kuumassa junassa, ja sen jälkeen pääsen halimaan, pusuttamaan ja rapsuttamaan omaa, rakasta Kaunoa. Ai niin, onhan minulla mieskin... No, pääsen pussailemaan MYÖS sen minun mieheni kanssa, vaikka koira nyt yleensä pruukaa olemaan se, ketä pussataan ja tervehditään ensin. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut.

Mutta koska tässä on vielä puolisen tuntia aikaa, ehdin vielä hyvin tehdä jonkun positiivisen itsetutkimustehtävän. Kunhan sävellän jotain kökkökakkaa, mikä menee helposti läpi kenelle tahansa. Siinä minä olen mestari!

Kerrassaan sikamaista!

Oletko koskaan kokenut täydellistä koulupäivää? Sellaista, minkä haluaisit jatkuvan aina ja ikuisesti. Ellet ole, minä ymmärrän. Enpä minäkään niitä kovin montaa ole elämäni aikana kokenut. Peruskoulussa ja lukiossa ollessa en kertaakaan. Mutta tänään minä koin! Minulla oli varmaankin paras koulupäivä, mikä minulla on ikinä elämässäni ollut.

Tulin Tampereelle jo eilen, ja yövyin vanhassa, tutussa Scandic Tampere Stationissa. Ihan vain siksi, että minulla ei olisi tänään, suoraan junasta tullessa, tuhat ja sata laukkua käsissäni, mitä joutuisin raahaamaan perässäni koko päivän. Meillä ei nimittäin ollutkaan tänään koulutuspäivää siellä vanhassa, tutussa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, vaan sen sijaan suuntasimmekin Särkänniemen Koiramäkeen, mikä on kotieläinpuisto. Saimme kokeilla käytännössä erilaisten eläinten kouluttamista.

Meidän kolmen hengen ryhmämme sai koulutettavaksi minipossun nimeltä Pipsa. Pipsa oli vallan hurmaava pieni possu! Hän oli sosiaalinen, motivoitunut ja kouluttaminen sujui kuin itsestään. Me kaikki kolme naista olimme aivan rakastuneita Pipsaan.

Tehtävänämme oli saada Pipsa menemään kuljetusboksiin. Vaikka eläimiä ei nyt ihan joka ikinen päivä siirrellä kuljetusboksissa paikasta toiseen, kuljetus on joskus kuitenkin välttämätöntä, ja Pipsa piti saada koulutettua boksiin. Haimme Pipsalle palkkioiksi popcorneja, omenoita ja leivänpaloja. Ja Pipsa maiskutteli namipalojaan erittäin äänekkäästi ja ihanan possumaisella tavalla.

Koska Pipsa oppi niin nopeasti, oli koko possu todella nopeasti boksissa, ja meillä jäi vielä aikaa tehdä ylimääräinen koulutus: boksiin meno toisessa ympäristössä. Olimme erittäin tyytyväisiä päivän koulutussaldoon ja ihanaan Pipsa-possuun. Kaiken huipuksi, saimme taluttaa Pipsaa valjaissa! Oletko sinä saanut taluttaa possua? Et taatusti ole saanut! Mutta minäpäs olenkin. Lällislää.

Muut ryhmät saivat koulutettavakseen aaseja, alpakoita, poneja, pupuja, kyyhkyjä ja vuohia. Olisin voinut laittaa jokaisen näistä ihanista eläimistä käsilaukkuuni ja viedä ne mukanani kotiin. Varsinkin Pipsan! Ja Pipsan kaverin, Maisan. 

Meidän koulutussessioitamme oli, tietenkin, seuraamassa kiinnostunut yleisö, eli lapset vanhempineen ja koululaisryhmät. Pikkulapset olivat todella kiinnostuneita possusta ja he katsoivat kiinnostuneena, kun possu meni boksiin, maiskutti poppareita boksissa hetken ja tuli sen jälkeen ulos. Sen lisäksi, että minulla itselläni oli hyvä mieli onnistuneesta koulutustuokiosta, oli hauska nähdä pienten lasten iloiset kasvot. Eläimet ovat parasta!

Selkäni ja jalkani olivat koulutuspäivän jälkeen kipeät, ja hikinen ruumiini suorastaan huusi suihkua. Viileän suihkun jälkeen oli ihana heittäytyä hotellin leveälle kaksoisvuoteelle ja laittaa telkkari päälle. Huomenna taas jatkuu käyttäytymisanalyysi ja eläinkouluttajien opinnot. Mutta tänään muistelen tätä ihanaa päivää hymyissä suin ja ihailen ihanan Pipsan valokuvia.

Väliinputoajat - Kuka ottaisi kopin?

Olin muutama päivä sitten Aisti ry:n ADD-koulutusillassa pitämässä mieheni kanssa puhetta ADD:n ja ADHD:n eroavaisuuksista. Ei missään määrin yllättävää, että ihmiset lähtivät kiivaaseen keskusteluun ja keskustelun aihe hyppi ja pomppi asiasta toiseen. Näinhän sen kuuluukin olla tilaisuudessa, missä suurin osa yleisöstä on tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Eräs aihe kuitenkin dominoi keskustelua, ja se oli julkisen terveydenhuollon tila Suomessa. Tai ehkä pikemminkin Turussa, mutta mitä nyt olen keskustelupalstoja seurannut, ei Turun julkisen terveydenhuollon tila paljoa muusta maasta poikkea. Asia puhutti, koska ihmiset olivat sekä huolissaan että hädissään.

Paikalla oli runsaasti vanhempia, jotka olivat tulleet paikalle saamaan tietoa liittyen omaan lapseensa. He kertoivat, että olivat taistelleen jo useita vuosia saadakseen lapselleen apua. Lapset voivat huonosti, koulunkäynti takkuaa, opettajat ovat hätää kärsimässä ja vanhempia pompotellaan luukulta toiselle. Kukaan ei ota vastuuta. Alle 10-vuotiaat lapset itkevät iltaisin, että olisi parempi, jos he vain kuolisivat pois. Mutta ei, apua ei saa, tutkimuksiin ei pääse ja jos vanhemmat jotenkin onnistuvatkin saamaan lapselleen diagnoosin, tuen saaminen on sen jälkeen kyseenalaista.

ADHD- ja ADD-oireiset ovat väliinputoajia. He eivät ole fyysisesti vammaisia, joten heidän vammansa ei näy päällepäin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tarvitsisi apua. Toiminnanohjaus ADHD-oireisilla on pelkkä vitsi, ja he tarvitsevat siinä paljon apua ja tukea. Neuropsykiatrinen valmennus olisi tähän loistava keino, sillä siinä etsitään yhdessä valmentajan kanssa henkilölle itselleen sopivat ja toimivat keinot toiminnanohjauksen parantamiseksi. Lääkitys on monelle elintärkeä asia, sillä ilman lääkettä he eivät pääsisi edes sängystä ylös. Mutta miten saada lääkitys, ellei lääkäri ota vastaan?

Eräs äiti huusi epätoivoisena: ”Pitääkö minun, pienipalkkaisen yh-äidin, viedä lapseni yksityiselle lääkärille tietäen, että se lääkärikäynti vie meiltä kuukauden ruokarahat?” Hän oli jo kaksi vuotta yrittänyt saada lapselleen apua julkisesta terveydenhuollosta, eikä apua ole vieläkään saatu. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: ”Pitää.”

Tässä meidän lintukodossamme, missä pitäisi olla huippuluokan terveydenhuolto, ihmiset eivät pääse hoitoon. He eivät saa apua. Heidät pakotetaan menemään yksityiselle lääkärille, minne pääsee nopeasti ja mistä apua todennäköisesti saa paljon helpommalla. Yksityinen lääkäri kuuntelee eikä katso kelloa. Hänellä ei ole kiire päästä asiakkaasta eroon. Häntä ei haittaa, vaikka asiakasmäärä kasvaa. Julkisen puolen kollegaa nämä asiat taas haittaavat. Asiakkaita ei saisi olla ja jonoja pitäisi saada lyhennettyä. Tai ainakin tällaisen kuvan julkinen terveydenhuolto on itsestään antanut.

Mutta missä on tasa-arvo? Eikö tämä julkinen sektori ole sen takia luotu, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet kotipaikkaan ja kukkaron paksuuteen katsomatta? Ei tämä nyt siltä vaikuta kaikkien näiden keskustelujen perusteella, mitä olen saanut käydä sekä ADHD-oireisten itsensä että ADHD-oireisten lasten vanhempien kanssa. Suomalainen yhteiskunta on amerikkalaistunut myös siinä mielessä, että täällä terveydenhuoltoa saa vain, jos on rahaa ja mopo. Tai pikemminkin Ferrari…

Eipä se yksityisellä lääkärillä käyminen haittaa, jos on varaa maksaa se! Yksi tavallinen keskustelukäynti, minkä aikana päivitetään kuulumiset ja uusitaan reseptit, on siinä 150–200 euroa täällä Turun suunnalla, ja käynnin kesto on se 30–45 min korkeintaan. En edes viitsi kirjoittaa, mitä tutkimukset maksavat. Siinä ei enää satasista puhutakaan. Ja kuten sanottua, mikäs siinä, jos on rahaa, millä mällätä. Sen kun käyttää yksityistä! Ongelmana tässä on se, että kaikilla ei ole varaa käyttää sitä yksityistä, ja tämä asettaa perheet todella eriarvoiseen asemaan.

Mitä tämä eriarvoisuus tulevaisuudessa tuo? Luodaanpas visio. ADHD-lapset eivät todellakaan ole tyhmiä, ja heistä on moneksi. Suurin osa ADHD-oireisista lapsista on täysin jatko-opintoihin ja työhön kykeneviä, ja heistä saa hyvällä kasvatuksella koulittua kunnollisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa ja ostavat kotimaista tuoden Suomeen lisää työpaikkoja. Mutta ellei koulunkäynti suju ilman tukea, eikä sitä tukea saa, alkaa koulunkäynti takkuamaan jo alkumetreillä. Jos koulunkäynti takkuaa, jatko-opinnot jäävät usein väliin, mikä taas aiheuttaa syrjäytymis- ja työttömyyskierteen, mikä taas tuo yhteiskunnalle lisää kustannuksia.

Ne ADHD-lapset, joiden vanhemmilla on ollut varaa maksaa lapsilleen tutkimukset yksityisellä lääkärillä, saavat lääkityksen, saavat tuen kotiin ja kouluun, haluavat jatkaa jatko-opintojen pariin, valmistuvat johonkin ammattiin ja loppu onkin jokaisen itsensä pääteltävissä.

Tämä terveyden eriarvoisuus tarkoittaa siis sitä, että rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhinä tulevaisuudessakin, koska niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityistä lääkäriä, ei apua anneta julkiselta puolelta. Tätäkö Suomi haluaa? Ilmeisesti.

Eikä tämä ongelma kosketa pelkästään ADHD-oireisia. Tätä samaa eriarvoisuutta kohtaavat myös mielenterveysasiakkaat, lievästi autistiset sekä muut sellaiset väliinputoajat, jotka eivät ole selkeästi vammaisia.

Kuinka paljon Suomi säästäisikään, jos kaikki ne rahat, mitkä laitetaan terveydenhuollon puutteiden vuoksi syrjäytyneisiin nuoriin, laitettaisiinkin näiden nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja terveydenhoitoon?

Vielä ei kukaan osaa sanoa, mitä sote-uudistus tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että asiat voivat ainakaan terveyden eriarvoisuuden suhteen enää paljoa pahemmaksi mennä. Ennaltaehkäisy, mikä on ties kuinka monessa tutkimuksessa todettu kaikkein parhaimmaksi tavaksi ehkäistä syrjäytymistä ja mm. mielenterveysongelmia, on edelleenkin täysin koreankielinen sana julkisessa terveydenhuollossa.

Pitäisiköhän sitä tehdä julkisessa terveydenhuollossa päättävissä tahoissa työskenteleville ihmisille suomi-hyvinvointi-suomi – sanakirja? Ehkä sen jälkeen tämä kummallinen termi ”ennaltaehkäisy” tulisi tutuksi niillekin, jotka istuvat julkisen terveydenhuollon rahakirstujen päällä.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Lähteitä terveyden eriarvoisuuteen:

Lahelma, Eero, Rahkonen, Ossi, Koskinen, Seppo, Martelin, Tuija & Palosuo, Hannele (2007) Sosioekonomisten terveyserojen syyt ja selitysmallit. Teoksessa Palosuo, Hannele et al. (toim.) (2007) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 23/2007, 25–38.

Manderbacka, Kristiina & Keskimäki, Ilmo (2013) Terveyspalvelut ja terveyserot. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 261–266.

Marmot, Michael (2005) Social determinants of health inequalities. Lancet 365:19, 1099-1104.

Maunu, Antti (2014) Kuinka terveyttä tehdään? Sosioekonomiset terveyserot ja ammatilliset oppilaitokset niiden kaventajina. EHYT katsauksia 1/2014.

Palosuo, Hannele (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa Antti Kaihovaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Sihto, Marita & Palosuo, Hannele (2013) Terveyserot terveyspoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 223–236.

Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.