Koiran kuorsaus. Astianpesukoneen hurina. Vielä vartti tätä autuasta hiljaisuutta, kunnes tytär tulee kotiin treeneistä. Paljon olisi työtä tehtävänä. Palkkatyötä sekä vapaaehtoistyötä. Pitäisi laittaa monta sähköpostia, pitäisi organisoida, pitäisi sitä, pitäisi tätä, pitäisi tota. Pitäisi! Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. En jaksa, vaikka pitäisi.
Loman jälkeinen arki. Se ensimmäinen päivä on kaikkein vaikein. Sulhanen on tekemässä muuttoa omassa, nykyisessä asunnossaan, joten olen yksin. Työt, kodinhoito, koiranhoito, vapaaehtoistyö, kiukkuinen teini… Kaikki on seuraavan viikon minun niskassani. Apua ei tule.
Nälkä kurnii. Laitanko ruuan nyt, vai odotanko siihen hetkeen, kun teini tulee ovesta sisään ja iltakaaos alkaa? Jos laitan nyt, saan laittaa rauhassa, mutta menetän hiljaisen hetken. Yritän nostaa persettäni sohvalta. Se ei nouse, vaan painaa kuin seitsemän huoran synnit. En siis laita ruokaa nyt, vaan odotan.
Päässä on tahmeaa. Ajatus ei kulje. En tiedä, miten terävästi se ajatus kulkee noin yleensäkään, mutta tänään aivosoluni lilluvat toffee-liejussa. Onneksi ei tarvitse opiskella mitään, sillä en saisi tällä ajatuksen juoksuvauhdilla aikaiseksi kovinkaan hyvää tulosta.
Joulukuusikin on vielä paikoillaan. Loppiainen meni jo. Arvasin, etten saa purettua sitä ajoissa! Enkä jaksa tänään, enkä ehdi huomenna. Katsotaan, jos vaikka keskiviikkona. Jos jaksaisi. Ellen jaksa, en tee. Kahden burnoutin jälkeen olen sentään sen jo oppinut, etten tee ylimääräisiä asioita, ellen jaksa. Vanha koira siis voi oppia uusia temppuja.
Kello käy. Kohta ovi avautuu. Kohta loppuu tämä hiljainen hetki. Ehkä nautin tästä vielä sen aikaa, kun sitä kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti