Huomenta. Kello on kuusi illalla ja heräsin juuri. Ei, en ole koko päivää nukkunut, sentään, vaikka tänään tuntuikin siltä, että olisin voinut jäädä sänkyyn koko päiväksi. Olen ollut pitkän päivän koulutuksessa, ja sieltä tullessa oli aivan täysin pakko vetää parin tunnin mittaiset päikkärit, jotta jaksaa taas.
Tämän päivän koulutuksen tarjosi Autismiliitto, yhteistyökumppaninaan Aisti ry. Päivän aihe oli autismikirjo elämänkaarella. Puhuimme autismiin liittyvistä erilaisista aistihaasteista, stressitekijöistä, kommunikaatiosta ja tunneilmaisuista. Seksuaalisuus oli kyllä aihelistalla, mutta siitä emme ehtineet puhua mitään. Ilman seksuaalisuuttakin paketti oli kattava ja asiaa oli paljon. Siinä meni kuutisen tuntia niin, että hurina vain kävi.
Oli ilo huomata, miten paljon paikalla oli erilaisia asiantuntijoita. Esimerkiksi Turun kaupunki oli lähettänyt koulutukseen useamman työntekijänsä, joiden työnkuvaa koulutus koskee. Tällaisia koulutuksia, missä avataan jonkin “diagnoosiryhmän” (pyydän anteeksi tökeröä termiä) haasteet ja tavat kohdata ne, tarvitaan enemmän. Ja mielestäni myös työnantajien pitäisi avata silmänsä näille koulutuksille entistä useammin. Miten kohdata erityiset ihmiset, ellei heidän tavoistaan toimia tiedetä yhtään mitään? Useimmiten kohtaaminen päättyy katastrofiin, kuten kouluttajan hyvistä esimerkeistä kävi ilmi.
TYÖNANTAJAT, KOULUTTAKAA HENKILÖKUNTAANNE!!! Kerran kirpaiseva koulutuspäivä maksaa itsensä myöhemmin takaisin, kun tilanteet osataan kohdata, eikä kaaosta pääse syntymään.
Seuraavaksi pitää pohtia, jaksaisiko sitä lähteä illaksi baariin. En ole, itse asiassa, käynyt hyvin pitkään aikaan vakkaribaarissani, ja alan pelätä, että henkilökunta on jo unohtanut naamani. On ollut niin paljon kaikenlaista muuta, ettei vain ole yksinkertaisesti jaksanut. Ja siitä jaksamisestahan se on kaikki kiinni, eikä suinkaan siitä, että alkaisin olla liian vanha! Minähän en vanhene koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti