Olen alkanut harrastaa rakkaan suomenlapinkoirani Kaunon kanssa rally-tokoa. Rally-toko on hauska laji, missä pääpaino on koiran kanssa yhdessä tekemisellä, eikä niinkään siinä, että kaikki menee juuri eikä melkein oikein. Erilaisilla radoilla on erilaisia tehtäväkylttejä, mitkä suoritetaan. Samalla, kun saan yhteistä ja kivaa aikaa Kaunon kanssa, Kauno myös oppii tottelevaisuutta ja käyttäytymistä. Eli win-win-tilanne.
Miksi olen lähtenyt mukaan tällaiseen? Eihän se ihan ilmaistakaan ole, ja opinnot syövät nyt jo leijonan osan palkastani. Olen lähtenyt tähän siksi, että se on minulle hauskan tekemisen lisäksi mahdollisuus nollata aivot. Treenien aikana en ajattele opintojani, töitäni, sekaista kotiani tai edes parisuhdettani. Ajattelen vain rataa, tehtävää ja Kaunoa. Treenit ovat minulle eräänlainen rentoutumishetki. Vaikken ehkä pystykään rentoutumaan ruumiillisesti, mieleni on kuitenkin rento, ja saan tyhjennettyä pääni kaikesta siitä, mikä minua on mahdollisesti kuluneen päivän aikana stressannut. Myös harmitukset unohtuvat, ja treenien aikana saa hyvän mielen, kun saa kehua koiraa hyvästä suoriutumisesta ja saa antaa palkkioita.
Kuten lapinkoirat yleensä, myös Kauno on älyttömän fiksu koira. Hän oppii hirvittävän nopeasti uuden asian, oli se mikä tahansa. Kauno on myös helppo saada innostumaan.
Paitsi tänään…
Ensimmäiset pujottelukierrokset menivät todella hienosti, ja treenitaskussani olevat lihapullat hupenivat hyvää vauhtia. Sen jälkeen harjoitus vaihtui, ja Kaunolta loppui mielenkiinto. Lihapulla ei maittanut, minä olin tyhmä ja Kauno vain makasi hallin lattialla ja katseli, kun muut suorittivat.
Kouluttaja tuli hätiin, ja sai kuin saikin Kaunon muutaman kerran tulemaan perässään. Kun Kauno tajusi, että kouluttajan namit ainoastaan tuoksuivat hyvältä, mutteivät maistuneet, loppui kiinnostus myös kouluttajaan. Hän parkkeerasi keskelle hallin lattiaa, ja sieluni silmin näin, kun Kaunon perskarvoista nousi valokyltti, missä luki: “Jätän tähän”.
Yritin houkutella Kaunoa liikkelle ties millä. Ei. Herra pysyi perskarvoineen paikoillaan, eikä viiksikarvakaan liikahtanut. Hän teki totaalisen lakon!
Kaikki kerran eivät voi, tietenkään, mennä putkeen. Kuten ihmisilläkin, myös koirilla on huonoja päiviä, väsymystä ja ties mitä. Tänään ehkä Kaunolla oli huono rally-toko-päivä. Ensi viikolla otetaan uusiksi, ja silloin Kaunokin on taas, toivottavasti, hengessä mukana. Vaikka täytyykin tässä häveten myöntää, että jossain vaiheessa suustani taisi päästä lause: “Seuraavaksi mä hankin lapinkoiran sijaan noutajan!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti