Vihaan talvea. Vihaan kylmää. Vihaan kaikkea talveen liittyvää! Vihaan talviurheilua. Vihaan talvivaatteita. Vihaan tuntoaistiyliherkkänä vaatteita noin yleensäkin, mutta koska yhteiskunta ei salli minun mennä alasti töihin, vaan vaatii vaatetuksen, eikä suomalaisessa talvessa alastomana voisi kovin kauaa olla edes, suostun käyttämään vaatteita yleisen edun ja oman terveyteni nimissä.
Tiesin kyllä koiran hankkimishetkellä, että olen ostamassa nimenomaan suomenLAPINkoiraa ja olin erittäin tietoinen siitä, että koira vaatii ulkoilutuksen kolme kertaa päivässä myös talviaikaan. En vain ollut varautunut siihen, miten hirveän paljon se teettäisi työtä saada koira ymmärtämään, että on aamuja, jolloin äidillä on kova kiire, eikä äiti ehdi peuhaamaan siellä vastasataneessa lumessa, vaan aamulenkit tehdään nopeasti. Tänään oli juuri sellainen päivä. Ja päivä alkoi muutenkin älyttömän huonosti.
Väärällä jalalla ylös
Koska joululoman aikana aivoni olivat palanneet takaisin omaan, luonnolliseen rytmiini, mikä ei todellakaan vastaa yhteiskunnan asettamaa kasistaneljään-rytmiä, en saanut yöllä unta kovinkaan aikaisin. Tiesin kyllä, että tänään on eläinavusteinen koulutuspäivä, mutta kun uni ei tule, niin se ei tule.
Aamulla kello soitti. Torkutin monta kertaa, koska en vain päässyt ylös. Lopulta oli pakko nousta ja lähteä pikaisesti viemään koira aamupissalle. Aikaa ei ollut paljon.
Lähdin sen verran kovassa kiireessä ulos, etten tajunnut katsoa ikkunasta, miltä ulkona näyttää: Yön aikana oli satanut järkyttävä määrä lunta! Ja minun lapinkoirani tietenkin melkein pissi hunajaa, kun näki sen lumimäärän. Aamulenkistä ei meinannut tulla mitään, kun Kauno vain loikki lumessa, leikki eikä suostunut hoitamaan asioitaan! Leikkiminen oli kakkahätää tärkeämpi asia. Kello kävi, aika kului ja minun oli pakko raahata yli-innostunut koira niska-perse-otteella sisälle, jotta olisin ehtinyt koulutuspäivään. Auto olisi vielä kaivettava lumen alta esiin.
Kun kaikki unohtuu
Skrapaamisen, harjaamisen ja muun ärsyttävän puhdistustoimenpiteen jälkeen suuntasin auton kohti koulutuspaikkaamme. Keskellä kiireisintä keskustaa, missä koulutuspaikkamme sijaitsee, ei ole kuin kadunvarsipaikkoja, mitä yleensä on suhteellisen runsaasti vapaana. Nytkin siinä oli vapaita kiekkopaikkoja, mutta jokaisella vapaalla paikalla oli järkyttävän kokoinen lumikinos. Aja siihen sitten auto! En saanut autoa mihinkään.
Kauempaa löysin maksulliselta paikalta sellaisen kohdan, missä ei ollut lumivallia, ja ajoin auton siihen. Minulla on EasyPark, joten pysäköiminen maksupaikoille on helppoa ja kätevää. Kaivelin käsilaukkuani, mutta puhelinta ei ollut missään! Olin laittanut puhelimen lataukseen, ja tietenkin unohtanut sen laturiin. Perkele! Ja kolikoita minulla ei yleensä ole, sillä olen korttirahaihminen. Tällä kertaa minulla sattui kuin sattuikin olemaan kolikoita, mutta ei tarpeeksi: Jäisi 11 minuuttia ennen kuin kello tulisi 15 ja maksullinen parkkiaika loppuisi. Jäisi herran haltuun, sattuuko parkkipirkko tulemaan juuri tuon 11 minuutin aikana tarkistamaan autoni. En ehtisi enää lähteä kotiin hakemaan sitä kännykkää, sillä koulutus alkaisi ihan millä sekunnilla tahansa.
Unohduksia toisensa jälkeen
Meillä oli ohjelmassa kehotietoisuuden päivä. Yhdistimme kehotietoisuuteen myös tunnetietoisuutta sekä eläinavusteisuutta. Aloitimme kartoittamalla oman kehomme merkit ja tunnistamalla ne tuntemukset, mitkä liittyivät kehoomme juuri sillä hetkellä. Olin hengästynyt kaikesta kiireestä ja juoksemisesta, selkääni särki, niskaa jomotti ja jalkani oli kipeä. Kehossa ei tuntunut laisinkaan hyvältä! Onneksi sen sai sanoa ääneen, ja onneksi muillakin oli kipuja tai ikäviä tuntemuksia kehossaan. En ollut ainoa.
Seuraavaksi meillä oli vuorossa nimeämisharjoitus. Tämän harjoituksen aikana huomasin, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Tajusin heti, että olin kiireessä unohtanut ottaa lääkkeeni. Mitä vielä! Puhelin unohtui, Concerta unohtui… Teki mieli alkaa itkeä. Päätin kuitenkin selvitä päivästä ilman puhelinta ja Concertaa. Selvisin elämästä 18 vuotta ilman kännykkää ja 33 vuotta ilman Concertaa. Kyllä yksi koulutuspäivä nyt menisi. Concertan puuttuminen tekisi koulutuspäivästä haasteellisen, muttei mahdottoman. Ja ilman kännykkää voi opiskella, vaikka monen nykynuoren mielestä se on ajatuksenkin tasolla jo täysi mahdottomuus.
Kohti parempaa päivää
Puhuimme päivän aikana emootioista, tunteista, kehon ja mielen yhteistyöstä, tasapainosta, rentoutumisesta ja eläimen vaikutuksesta kehoon ja mieleen. Päivässä on mukana apuopettaja, reipas ja iloinen Ronja, sekarotuinen koira. Kuuntelimme kehoamme, kun rapsutimme Ronjaa, ja tutkimme niitä tuntemuksia, mitä Ronjan läsnäolo meille toi. Kaikkihan me opiskelijat olemme koiranomistajia, joten tiedämme koiran hyvää tuottavan vaikutuksen. Nyt, ensimmäistä kertaa, oikeasti kuuntelin kehoani samalla, kun rapsutin koiraa.
Teimme päivän aikana useita harjoituksia ja meillä oli älyttömän hauskaa. Saimme nauraa sydämemme kyllyydestä. Aloin rentoutua ja mieleni parani. Istuimme jumppapalloilla, ja yritimme löytää tasapainon. Seisoimme tasapainolaudoilla ja ihmettelimme, miten vaikeaa se oikeasti oli. Kokeilimme myös nystyräistä ilmatyynyä istuimen päällä. Lopuksi oli rentoutumisharjoitus patjojen päällä, kera tyynyjen ja vilttien. Itse vain en pystynyt rauhoittumaan, sillä Concertan puutteen vuoksi aivoissani vilisi, jälleen kerran, sen tuhat ja sata ajatusta.
Päivän päätteeksi kävelin autolle jännittyneenä. Ei sakkolappua! Huh. Vaikka päivä alkoikin huonosti, se päättyi sittenkin hyvin.
Rentoutumisharjoitus kotona
Vaikka en pystynyt päivän aikana osallistumaan rentoutumisharjoituksiin, onnistuin tehtävässä kuitenkin myöhemmin kotona. Olin varannut meille saunavuoron, joten minua odotti iloisen koiran lisäksi kuuma sauna ja kylmä siideri. Se rentoutti vilkkaan mielen, vaikkei rentoutumisharjoitus siihen kyennytkään.
Päivän seuraava työ on alkaa etsiä sellaista kohdetta, missä on ympäri vuoden, koko ajan lämpötila siinä 10-20 Celsius-asteen välillä, ei lunta, ei pakkasta, ei kylmää, muttei liian kuumaakaan. Sen jälkeen alan etsiä tuosta kyseisestä paikasta sekä asuntoa että eläinavusteisia töitä. Vaikka mieleni onkin jo rento, vihaan edelleenkin tätä Suomen talvea, kylmää ja sitä, että joudun pukeutumaan kymmeneen vaatekerrokseen, jos haluan lähteä ulos. Talvi vain ei ole minun juttuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti