Lähetä-painike. En edes mieti, vaan painan sitä. Tekisi mieli hakata sitä painiketta ja huutaa perään. Yksi klikkaus riittää ja lomake lähtee. Sähköpostiin tulee saman tien vahvistus:
Jännittää. Perhoset lentelevät pitkin sisuskaluja, ja tekisi mieli oksentaa. Haluan tätä koulutusta enemmän kuin mitään muuta! Haluan sitä jo nyt. Se alkaa vasta ensi syksynä, ja odottavan aika on äärettömän pitkä. Vielä pidemmäksi ajan tekee se, että koulutukseen pääsy ei ole itsestään selvää.
Lisätietoja-kohta: “Koulutukseen valitaan 16 osallistujaa.” Olenko minä yksi niistä? Epävarmuus kuristaa kurkkua ja perhoset räpyttävät siipiään entistä kovemmin. Kuulun siihen ryhmään, kenelle koulutus on tarkoitettu ja kenelle se sopii. Minulla on mahdollisuuksia! En vain kestä tätä järkyttävää epävarmuutta, sillä haluan tietää heti, olenko niiden 16 onnellisen joukossa, jotka pääsevät aloittamaan nämä opinnot.
Tällä hetkellä koko maailma pyörii vain sen ympärillä, olenko yksi kuudestatoista. En pysty unohtamaan asiaa. Huomenna on eläinavusteinen koulutuspäivä, ja se, toivottavasti, tuo jotain muutakin ajateltavaa kuin nämä opinnot, mihin juuri ilmoittauduin.
Mielessäni pyörii kysymys: Koska sinua on aina kiinnostanut tämä, mikset ole tehnyt sitä aikaisemmin? Niinpä. Miksi en ole? En tiedä. Olen jättänyt elämästäni paljon kiinnostavia opintoja väliin syystä, mitä en tiedä.
Tilanne vaatii korjausta. Kiikkustuolissa haluan miettiä kaikkea sitä, mitä tein, enkä sitä, mitä jätin tekemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti