Herään sohvalta, taas kerran. En osaa nukkua sängyssä, kun sulhaseni on pois. Olo on väsynyt, mutta vähemmän väsynyt kuin yleensä: Sain nukuttua peräti 5 kokonaista tuntia putkeen heräämättä välillä! Olo on kuin pienellä lottovoittajalla.
Mietin, mitä tekisin. Tänään on etätentti ja vielä yksi kirja on lukematta. Kotona en pysty keskittymään, sillä täällä on liikaa häiriötekijöitä. Pakkaan, jälleen kerran, kirjan laukkuuni ja suunnistan läheiseen Taikinajuureen. Siellä pystyn keskittymään paremmin, ilman kodin häiriöitä.
Taikinajuuren pihassa huomaan näyn, mitä en olisi halunnut nähdä: Lastenvaunuja. Perkele! Täällä on jotkut mammakerhon kokoontumisajot. Sisällä kahvilassa on muutamia äitejä kersoineen. Jos minä jotain vihaan, niin pikkukakaroiden tuottamaa meteliä! Lapsiystävälliset ihmiset puolustavat aina lapsia sanoen, että maailmaan mahtuu ääntä. Ääniyliherkkänä ihmisenä sanon, ettei muuten varmasti mahdu! Ainakaan minun maailmaani, ainakaan pienten lasten ääniä.
Onneksi osa laumasta on tekemässä lähtöä. Tilaan teetä, tyrni-macaronin sekä passion-tartaletin. Istun samaan nurkkaan kuin eilenkin. Avaan kirjan, mikä on, onneksi, mielenkiintoisempi kuin tenttikirjoista ensimmäinen. Teksti on helppolukuista, ja sen seassa on paljon tätä tenttiä ajatellen turhaa tietoa, kuten tutkimusasetelmia. Pääsen skippaamaan aina välillä monta turhaa sivua, ja lukeminen käy joutuisaan.
Pidän pienen lukutauon, ja satun kuulemaan, miten kaksi jäljellä jäänyttä äitiä keskustelevat. Toisella olisi mielenkiintoinen työprojekti. Hän on kuitenkin kieltäytynyt siitä, koska lapset ja perhe. Projekti toisi ansioluetteloon paljon ja se varmasti auttaisi jatkossa työllistymisessä, mutta kun se perhe ja ne lapset. Vilkaisen edessäni olevan luvun otsikkoa: “Motivaation merkitys siirryttäessä vanhemmuuteen”. Hymyilen vinosti.
Itse en ikimaailmassa jättäisi yhtäkään tärkeää projektia väliin vain siksi, että perhe ja lapset. En ikinä! Työ, opiskelu ja onnistuminen elämässä ovat minulle tärkeämpiä asioita kuin se, että minulla on viisi pulleaa mukulaa. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää ihmisiä, joille paskavaippojen vaihtaminen on työuraa tärkeämpi asia, sillä jokaisella on omanlaisensa motiivit. Jos joku haluaa vaihtaa paskavaippoja, se hänelle suotakoon. Jos se tekee hänet onnelliseksi, hyvä juttu. Minulle suotakoon se, etten minä näe mitään mielenkiintoa moista toimintaa kohtaan, ja ennemmin opiskelen ja kehitän itseäni. Meitä kaikkia ei ole luotu “äiti-ihmisiksi”.
Onneksi nämäkin kaksi mammakerholaista lähtevät kitisevän jälkikasvunsa kanssa, ja minä saan jatkaa lukemistani miellyttävämmässä taustahälyssä. Tilaan lisää teetä, ja käyn ostamassa puolukka-vaniljapullan. Tenttiin lukeminen näemmä leventää persausta, mutta tämä on, onneksi, vain kertaluontoinen tapahtuma.
Sivut rapisevat kädessäni. Pulla katoaa suuhuni. Teekuppi on tyhjä. Viimeistä kappaletta viedään. Kun saan viimeisen sivun käännettyä, huokaisen helpotuksesta. Viime tinkaan jäi, mutta sain kuitenkin luettua kaiken! Etätentissä materiaalit saavat olla vieressä, mutta tietenkin on suotavaa tietää, mitä niissä kerrotaan. Käy lähdeviitteiden tekeminen huomattavasti helpommin, kun on etukäteen tutustunut materiaaliin, eikä ala kauheassa kiireessä etsiä kirjoista oikeita kohtia.
Pakkaan tavarani ja lähden takaisin kotiin. Koira odottaa ja haluaa päivälenkille. Minulla on huono omatunto, sillä tässä kahden päivän aikana laiminlyönyt koiraani. Laiminlyönyt siinä mielessä, että olen vain keskittynyt valmistautumiseen, enkä ole leikkinyt ja ollut tarpeeksi paljon koiralleni läsnä. Korjaan asian välittömästi, kunhan saan tuon tentin palautettua.
Tunti aikaa. Yllättävää kyllä, olen valmistautunut. En hyvin, mutta valmistautunut kuitenkin. Kohta alkaa persoonallisuuspsykologian etätentti. Ja sitten on koko perusopintokokonaisuus koossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti