Tänään on taas “niitä päiviä”. Olen ollut koko päivän todella väsynyt enkä ole jaksanut tehdä mitään. Tuhat tärkeää asiaa on hoitamatta, koska en jaksa (eikä kyse ole todellakaan viitsimisestä, tällä kertaa, vaan siitä, etten ihan oikeasti jaksa). Kotimme pahvilaatikkohelvettiä pitäisi alkaa purkaa, ja avomieheni on sitä kyllä ahkerasti purkanutkin. Saisimme vain tuon lootakasan pois silmistä ja asunnostamme huomattavasti nopeammin, jos minäkin kantaisin korteni kekoon, mutta kun en jaksa.
En jaksa sitä, en jaksa tätä, en jaksa mitään. Olen vain koko ajan väsynyt ja lopen uupunut. Kaikki on ihan tylsää ja mälsää, ja koko elämä on ihan plääh.
Olen ollut jo sen verran kauan tässä yliväsyneessä tilassa, että maailma ympärilläni alkaa mustua väkisinkin. On vaikea nähdä mitään muuta kuin se oma, valtava väsymyksen tuoma, harmaansävyinen taakka. Ja ei, siinä ei ole 50 erilaista harmaan sävyä, vaan se on yksivärinen ja muodoton klöntti, mikä murskaa minut alleen.
Jos olen jotain oppinut opintojeni aikana, niin sen, ettei sitä harmaansävyistä klönttiä saa siirrettyä sivuun sillä, että sitä klönttiä tuijottaa lasittuinen silmin, kuola suunpielistä valuen, ja valittaen, miten kurjaa ja harmaata elämä on. Pitää tehdä jotain. Ja koska mitään isoa ei jaksa tehdä, pitää tehdä jotain pientä. Pienistä askeleista on hyvä aloittaa.
Sen pienen pienen askeleen aion ottaa nyt.
Nepsy-valmentajan materiaaleista löytyi arvostavan silmän harjoitus. Tämän harjoituksen tavoite on kääntää huomio niihin asioihin, mitkä ovat elämässä hyvin, ja näin ollen antaa vähemmän huomiota sille harmaansävyiselle klöntille. Tarkoituksena on löytää hyviä asioita itsestä, omasta elämästä ja läheisistä; sellaisia hyviä asioita, joiden haluan säilyvän. Ihminen näkee vain niitä asioita, mitä hän katsoo, ja jos hän tuijottaa sitä klönttiä, niin silloin hän näkee sen klöntin, eikä mitään muuta. Jos taas hän katsoo vähän laajemmalti, hän näkee enemmän, myöskin ne hyvät ja positiiviset asiat.
Mitä minussa itsessäni sitten on sellaista hyvää, minkä haluaisin säilyvän?
Ihan ensiksi, olen samperin sitkeä ja sisukas sissi. Sekä hyvässä että pahassa. En halua luopua sisustani.
Toiseksi, olen avarakatseinen, ja pystyn näkemään laatikon ulkopuolelle.
Kolmanneksi, minulla on uskallusta ja rohkeutta tehdä sellaisia asioita, mitä monet eivät uskaltaisi tehdä. Se, onko jokaisen hullun idean toteuttaminen viisasta vai ei, onkin sitten täysin eri asia, mutta kiitos rohkeuteni, minulla on elämäni ansioluettelossa paljon sellaista kokemusta, mitä moni ihminen ei tässä maailmassa tule koskaan saamaan. Ja olen siitä sekä iloinen että ylpeä.
Mitä minulla on minun elämässäni? Jotain sellaista, minkä haluan säilyvän.
Tietenkin erittäin rakas koirani Kauno. En halua luopua rakkaasta Kaunostani ikinä, ja haluan antaa hänelle mahdollisimman hyvän elämän.
Ja samaan hengenvetoon voisi sanoa tietenkin rakkaan avomieheni. En halua luopua hänestäkään, vaikka tämä muuttohäslinki onkin aiheuttanut minulle useamman harmaan hiuksen.
Minulla on oma, kaunis koti, joka sijaitsee erinomaisella paikalla Turun Aurajokirannassa. Koti, mihin minun on aina turvallista tulla ja koti, missä minun on hyvä olla.
Ja tässä taloustilanteessa on helpottavaa sanoa, että minulla on myös työpaikka. Minun on mahdollista maksaa laskut ja käydä ostamassa ruokaa. Voin asua omistusasunnossa ja minulla on varaa pitää autoa. Rahan puutteen vuoksi ei ole tarvinnut luopua mistään.
Minulla on myös tärkeitä luottamustehtäviä ja mahdollisuus olla mukana vaikuttamassa. Tästä en halua luopua.
Entä sitten läheiset? Mitä hyvää heissä on, minkä haluaisin säilyvän?
Ensinnäkin, minulla ylipäätänsä on läheisiä! Minun ei tarvitse olla yksin. Olen onnistunut myös löytämään kaltaistani seuraa vertaistukiryhmien kautta. Ihmiset, jotka oikeasti ymmärtävät sen, mitä sinun pääsi sisällä liikkuu - tai ei liiku - ovat aarteita.
Toiseksi, avomieheni, ja hänen huono huumorinsa. Hänellä on aivan järkyttävän huonoja vitsejä, ja mikä “hauskinta”, minä olen tasan ainoa, joka niille vitseille nauraa. Kyllä, ne ovat ihan hirveän huonoja, mutta saavat kuitenkin huonoudellaan hymyn minun huulilleni. Jopa tällaisena harmaansävyisenä päivänä.
Kolmas asia, minkä en halua muuttuvan, on meidän oravayhteisömme henki. Tuemme toinen toisiamme, autamme toinen toisiamme, iloitsemme ja suremme toistemme kanssa. Ja jos joku ihmettelee, mikä helvetin oravayhteisö, niin tarkoitan tällä aikuisia, joilla on ADHD-diagnoosi. Olemme hyvinkin tiivis yhteisö, ja meillä on hyvä yhteishenki.
Tässä nämä asia, mitä juuri tällä hetkellä näin. Voisin varmasti nähdä enemmänkin, jos jaksaisin kääntää päätäni pidemmälle. Juuri nyt en jaksa enempää.
Auttoiko tämä harjoitus minua yhtään? Auttoi. Ei se väsymyksen tunnetta vähentänyt, ja olen edelleenkin kuin nukkuneen rukous. Mutta minulle tuli kuitenkin vähän parempi mieli, eikä tämä harmaa päivä näytä enää yhtä synkältä. Pelkän harmaan sijasta näen jopa värejä ympärilläni. Eikä se perkeleen klönttikään enää tunnu yhtä painavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti