Zzzzzzzzzzzz...

Huomenna on se päivä. Persoonallisuuspsykologian etätentti. Epätoivoiset hikikarpalot valuvat otsallani: En ole edes vilkaissut tenttikirjoja. Tänään on pakko tehdä asian eteen edes jotain, sillä huomenna en enää ehdi lukea kahta kirjaa.

Väsymys painaa. Aivot ovat sumuiset. Minun on silti pakko yrittää. Edes yrittää! Ellen onnistu, niin tiedän ainakin yrittäneeni.

Kotona lukeminen osoittautuu täydeksi mahdottomuudeksi. Koira haluaa leikkiä. Haluaisin minäkin leikkiä, mutta nyt on pakko yrittää keskittyä persoonallisuuspsykologian maailmaan edes hetkeksi. Koska kotisohvalla lukemisesta ei tule mitään, ja koira raahaa minulla jatkuvasti pientä kettuleluaan heiteltäväksi, pakkaan kirjani reppuun, ja hyppään autoon. Jossain muualla on vähemmän häiriötekijöitä kuin kotona.

Ajan Taikinajuuren pihaan. Se on ihan lähellä kotia, mutta olen niin uupunut, etten jaksa kävellä sinne asti. Tuntuu tyhmältä kuluttaa bensaa näin lyhyen matkan takia, mutta se on nyt pakko. Minun pitää säästää niitä vähäisiä voimia, mitä minulla on, johonkin muuhun kuin kävelyyn.

Tilaan pannullisen mustaa teetä ja palan raakakakkua. Asettaudun pienen kahvilan nurkkasohvalle. Täällä minun on hyvä keskittyä hetkeksi lukemiseen.

Moni voisi kysyä, miten ihmeessä keskittymishäiriöinen ihminen pystyy keskittymään meluisassa kahvilassa paremmin kuin kotona. Itse asiassa, moni ADHD-oireinen pystyy keskittymään paremmin, kun taustalla on jokin tasainen häly. Läheskään kaikki eivät keskity täydessä hiljaisuudessa, kuten en minäkään. Tarvitsen jotain taustahälyä pystyäkseni keskittymään.

Kahvila on hyvä paikka tällaiselle taustahälylle. Tasainen puheensorina ja keittiöstä tulevat äänet auttavat minua keskittymään kirjaani paremmin. Ja tarvitsen kaiken mahdollisen tuen keskittymiselle juuri nyt tällä hetkellä; kirja on mielenkiinnoton, enkä jaksaisi lukea sitä, ja kaiken huipuksi olen niin tuhottoman väsynyt, että keskittyminen olisi nentillekin tässä väsymyksen tilassa äärimmäisen vaikeaa.

Otan sohvalla mukavan asennon, laitan kirjan syliini ja otan teekupin käteeni. Lukeminen on hidasta ja vaivalloista, mutta etenee. Pidän säännöllisin väliajoin tupakkataukoja.

Tee loppuu, ja tilaan toisen pannullisen teetä. Taikinajuuren musta tee on erinomaista. Samoin raakakakku vie kielen mennessään. Olen päässyt neljä lukua jo eteenpäin tätä suunnattoman tylsää kirjaa. Vielä, jos jaksaisi vähäsen.

Lopulta väsymys vie voiton. On pakko luovuttaa. Olen päässyt pitkälle. Kirjasta puuttuu enää pari lukua lukematta. Toinenkin teepannu on tyhjä, ja kakku on loppunut aika päiviä sitten. Käyn hakemassa pähkinäleivän, ja lähden kotiin. Pystyn hädin tuskin kävelemään autolle. Onneksi kotimatka ei ole pitkä.

Kotona vastaan tulee heiluva häntä. Häntä ja hännän omistaja ilmoittavat, että nyt pitäisi päästä ulos. Kuuntelen koiraa, vaikka olenkin kuolemanväsynyt. Väsymykseni saa odottaa nyt hetken, sillä koiran on päästävä ulos.

Menemme Vilkkilänmäen pieneen puistoon. Lenkki on lyhyt, sillä en jaksa kävellä pidempää. Kauno haistelee kevään tuoksuja ja lukee tyttökoirien jättämiä posteja. En haluaisi hoputtaa pientä hauveliani, mutta minun on pakko päästä lepäämään. En pysy kohta enää pystyssä.

Lysähdän sohvalle puolikuolleena. Vielä olisi luettavaa. En pysty. En jaksa. En ole tehnyt tänään oikeastaan mitään muuta kuin istunut kahvilassa ja lukenut. Silti voimani ovat aivan lopussa. Tämä on merkki siitä, etten ole vielä toipunut tästä pitkästä unettomuusjaksosta. Enkä kyllä odottanutkaan, että olisin vielä täysin toipunut. Ihmettelen silti vähän sitä, miten uupunut todella olen näin pienestä. Mielestäni en ole tehnyt yhtään mitään.

Kauno tulee vierelleni, ja tuo ketun. Hän ei halua, että heitän sitä, vaan hän tuo sen minulle lohdutukseksi. Rapsutan Kaunoa. Otamme molemmat hyvän asennon: Minä sohvalla ja Kauno sohvan vieressä. Ja hetken kuluttua kummankin pään päällä näkyy pelkkiä z-kirjaimia.