Plikka puussa - Minun voimakuvani

Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutuksessa pitäisi valita oma voimakuva niistä kuvista, mitkä otimme maanantaina. Tehtävä on vaikea. Minulla on kaksi kuvaa, enkä osaa päättää, kumpi niistä on minun voimakuvani. Ensimmäisessä hymyilen kahden kallion välissä. Toisessa kuvassa istun onton puun sisällä, kynttilä kädessäni. Kumpikin kuva puhuttelee minua omalla tavallaan. Kummassakin on “sitä jotain”.

Ensimmäisessä kuvassa on iloa ja väriä. Se kertoo siitä, kuka minä olen nyt. Toisessa kuvassa on surua ja hiljaisuutta, mutta myös toivoa. Se kertoo kasvutarinani.

Vaikka tavallaan pidän enemmän kuvasta, missä hymyilen, en siltikään voi irrottaa katsettani tuosta kuvasta, missä istun puun sisällä. Tuijotan sitä pitkään ja hartaasti. Tuijotan sitä kauemmin kuin mitä tuijotan hymykuvaa. Se saa enemmän tunteita aikaiseksi sisälläni. Enkä olisi minä, ellen olisi käynyt läpi välillä kipeääkin kasvutarinaani.

Valitsen voimakuvakseni tuon puunrunkokuvan. Näen siinä sen pienen tytön, joka joutui yksin kohtaamaan liian julman maailman, joka sulkeutui kuoreensa välttääkseen suurimman iskut ja joka jaksoi kaikki ne pitkät vuodet kuitenkin pitää liekkiä elossa, antamatta sen sammua. Toivoen, että tulisi se päivä, joka muuttaisi kaiken.

Voimakuvatehtävään kuuluu, että kuvasta pitää kirjoittaa teksti. Minulta lähtee tällaisia sanoja tällä kertaa:

“Hämärä metsä ei ollut hänestä laisinkaan pelottava. Se tarjosi turvan ja suojan. Lehtipeiton, mihin kääriytyä. Sammaltyynyn, mihin painaa päänsä. Tähtikaton, minkä alla nukahtaa ja nähdä unta maailmasta ilman kipua. Hän tuijotti pienen kynttilän valoa ja tunsi, miten valo tunkeutui hänen sisimpäänsä, hyväili ja helli rikkinäistä sielua. Hymyillen hän painoi päänsä sammaltyynylle, ja nosti katseensa kohti tähtikattoa. Hän tunsi sielunsa sirpaleissa, että huomenna tuuli kääntyy. Ja niin hän nukahti onnelliseen uneen.”

ADHD-myytinmurtaja

Tällä viikolla on vietetty ADHD-viikkoa. Vaikka tietous lisääntyy, ADHD: seen liittyy edelleenkin hyvin paljon myyttejä, mitkä saavat meidät ADHD-oireiset joko nauramaan kippurassa tai raivostumaan. ADHD-viikon ja oman ADHD-diagnoosini kunniaksi avaankin teille nyt muutaman myytin.

Myytti 1: ADHD:ta ei oikeasti ole.

Ai eikö? Miksi meitä on sitten jumalaton lauma ihmisiä, joilla on täysin samanlaisia ongelmia yhteiskuntaan sopeutumisen kanssa, ja jotka tuntevat itsensä erilaisiksi ja ulkopuolisiksi? Olemmeko me kaikki pelkästään tyhmiä ja laiskoja?

Mutta perkele! Tiedän aika monta ADHD-oireista, jotka ovat Mensan jäseniä. Muistaakseni, kun viimeksi asian tarkistin, Mensaa ei ole tarkoitettu tyhmille ihmisille.

Ja taidan muistaa lukeneeni vielä jotain sellaistakin, että ADHD:n pystyy näkemään aivokuvissa. Että mitenkäs se suu nyt pannaan?

Myytti 2: ADHD on ylivilkkaussairaus, mikä paranee ajan myötä.

Itse olet ylivilkkaussairaus!

Oletko ikinä kuullut sellaisesta kuin ADD? Se on eräs ADHD:n muodoista, ja tämän “sairauden” kantaja on pikemminkin alivilkas kuin ylivilkas.

Lisäksi erityisesti ADHD-tytöt purkavat ylivilkkautensa jotenkin toisin kuin juoksemalla pää punaisena pitkin pihoja. He saattavat esim. puhua loputtomasti, heiluttaa käsiään ja jalkojaan, mutta pylly pysyy kuitenkin penkissä.

Ja mikä tärkeintä, ADHD ei ole mikään ylivilkkaussairaus, vaan tarkkaavaisuuden säätelyhäiriö. Ylivilkkaus on vain yksi oireista, mutta pääasiallisesti ongelma ADHD:ssa on nimenomaan siinä tarkkaavuudessa. Ja koska ADHD on synnynnäinen ongelma, se ei todellakaan parane mihinkään ajan myötä. Toki se saattaa muuttaa muotoaan, muttei se parane.

Eikä se ole sairaus! Sairaus on väliaikainen tila, vaikkapa nyt flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila. Professori Simo Vehmasta lainatakseni, vamma on ruumiin tai mielen poikkeava tai kokonaan puuttuva osa tai toiminto. Vehmaksen mukaan ADHD on siis vamma.

Myytti 3: ADHD-oireinen ei pysty opiskelemaan eikä suorittamaan yhtään koulua loppuun.

Olen kuullut tämän järkyttävän lauseen jopa lääkäreiden suusta! Millainen tollo edes kehtaa päästää suustaan tuollaista paskaa?

On täysin totta, että monelta ADHD-opiskelijalta jäävät opinnot kesken puutteellisen tuen vuoksi. Sen sijaan, että opiskelupaikka antaisi tukea opintoihin, käsketään ADHD-opiskelijaa vain ottaa itseä niskasta kiinni ja tuen tarvetta vähätellään. Opinnot voivat jäädä kesken myös puutteellisen motivaation vuoksi. Motivaation puute johtuu hyvin usein tuen puutteesta, mutta on myös täysin mahdollista, että opintojen edetessä opiskelija saattaa huomata, ettei ala olekaan itseä varten.

Myös opintoihin käytetty aika saattaa olla pidempi kuin muilla, valmiin paperit saadaan kuitenkin. Tiedän itseni lisäksi satoja ADHD-oireisia korkeakoulusta jo valmistuneita tai parhaillaan korkeakoulussa opiskelevia. Meidän on täysin mahdollista opiskella siinä, missä muidenkin.

Myytti 4: Kaikki ADHD-oireiset ovat käytöshäiriöisiä.

Käytöshäiriö on täysin oma diagnoosinsa! Totta on, että ADHD ja käytöshäiriö kävelevät usein käsi kädessä, mutta tunnen enemmän ADHD-tapauksia ilman käytöshäiriötä kuin käytöshäiriön kanssa. Lisäksi ihmisellä voi olla käytöshäiriö ilman, että on ADHD.

Monet tuntemani ADHD-lapset ovat paljon kohteliaampia kuin normilapset. Ja koska suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että kiltti lapsi istuu perse liimattuna tuoliin, suu tiukasti supussa, niin eihän ADHD-lapsi mahdu mitenkään tähän suomalaiseen kiltin lapsen laatikkoon. Suomalainen ajatusmalli kiltistä lapsesta on jollain tavalla vääristynyt. Levottomuus ja vilkkaus käsitetään Suomessa monesti samaksi asiaksi kuin käytöshäiriö, vaikka näin ei todellakaan ole!

Myytti 5: ADHD-oireiset ovat tyhmiä, laiskoja ja saamattomia

Noh, menepäs hieman takaisin tekstissä ja luepas se kohta siitä, missä puhuttiin Mensasta. Keskustellaan sen jälkeen uudestaan siitä, miten tyhmiä ADHD-oireiset ovat.

Väitän, että ADHD-oireisten keskuudessa älykkyysosamäärä on keskiverroin korkeampi kuin mitä neuronormaaleilla on. Mutta tämä väite on siis täysin omaa mutua, eikä minulla ole tälle väitteelle tieteellistä perustaa. Ehkä jonain päivänä vielä on, jos saan tutkikusrahoituksen aiheeseen liittyen!

Toki ADHD-oireisten joukkoon mahtuu myös niitä, joilla on oppimisvaikeuksia.

Ja mitä tulee laiskuuteen ja saamattomuuteen. Oletko kuullut sellaisesta kuin hyperfokus? Sen avulla ADHD-oireiset pystyvät keskittymään niin syvästi tekemänsä tehtävän pariin, että ajantajua katoaa täysin, eivätkä he huomaa ympäröivää maailmaa ollenkaan. Hyperfokuksen aikana ADHD-oireinen pystyy tekemään työtä huomattavasti tehokkaammin kuin neuronormaali, ja paremmalla lopputuloksella! Ongelmana on se, että hyperfokus tulee vain, jos tekeminen on itselle mielekästä ja kiinnostavaa. Sen vuoksi ADHD-oireisen koti on usein kaaos, koska se siivoaminen nyt ei ole kivaa eikä mielekästä. Ja koska aloittaminen on ADHD-oireisille todella vaikeaa, sitä epämukavaa tekemistä ei vain saa aloitettua. Ei ainakaan ilman tukea!

Myytti 6: ADHD on vain pojilla.

Pyh ja pah! Tässä kohtaa minä yleensä nauran niin, että pissat tulevat housuun. Fakta on se, että poikia on diagnosoitu enemmän, koska diagnostiset kriteerit on laadittu enemmän sen mukaan, miten ADHD ilmenee pojilla. Mutta tytöillä on aivan yhtä paljon ADHD:ta kuin pojillakin! Minullakin on ADHD, ja kun viimeksi vessassa kävin, en löytänyt alaosastostani pippeliä.

Luepa vaikka tämä kirja: Understanding girls with ADHD.

Myytti 7: ADHD johtuu huonosta kasvatuksesta ja huonoista kotioloista.

Höpönpöppöä! Tunnen lukemattomia ADHD-aikuisia, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen ja heillä on ollut turvallinen kotitausta. Silti heillä on ADHD. ADHD on synnynnäinen, eikä se tule tuosta noin vain. Suurin osa ADHD-tapauksista on tullut geeniperintönä, mutta myös keskosuus, synnytyksen aikaiset traumat tai äidin raskaudenaikainen nautintoaineiden väärinkäyttö voivat aiheuttaa ADHD:n. Joka tapauksessa, kasvatus ei ole syy sille, että lapsella on ADHD.

Myytti 8: ADHD paranee ruokavaliolla.

Ihan ensin, ADHD ei parane, sillä se ei ole sairaus! Toiseksi, jos sinulla “paranee ADHD” sillä, että muutat ruokavaliotasi, sinulla ei ole alun alkaenkaan ollut ADHD, vaan huono ruokavalio.

ADHD:n hoidossa tasapainoinen ja terveellinen ruokavalio on tärkeä asia, eikä sitä pidä unohtaa. Jos syöt pelkkää pullamössöä ja sokerihiilaria, niin sehän on selvä, että hypit seinille kuin sähköjänis. Jos normaali lapsi on sokerikuurin jälkeen kuin tulisilla hiilillä, niin ADHD-lapsi vasta onkin!

Ja koska terveellinen ruokavalio vaikuttaa vireystilaan, jaksamiseen ja kaikkeen terveyteen noin yleisestikin, sen tärkeyttä ei voi sivuuttaa ADHD:n hoidossa. Mutta ei se mitään edelleenkään paranna!

Tässä on nyt kahdeksan myyttiä ADHD-murrettu. Mikäli jäit kaipaamaan jotain lisää ja haluat saada OIKEAA ja ASIANTUNTEVAA tietoa liittyen ADHD:seen, suosittelen lukemaan mm. psykiatri Sami Leppämäen erinomaisia kirjoituksia aiheeseen liittyen.

Unien ihmeellinen maailma, osa 57

Tämänkertainen uniretki vei minut luksusristeilylle Titanicille. Unessa oli monta erilaista tarinaa, mutta kaikki kertoivat tavalla tai toisella Titanicista.

Yhdessä tarinassa olin selviytyjä, joka istui pelastusveneessä katsomassa laivan uppoamista. Tunsin kylmän ilman ihollani ja kuulin kuolevien ihmisten huudot jäisessä meressä. Minua pelotti.

Toisessa tarinassa leijuin hylyn yllä ja tutkiskelin hylkyä. Joka paikassa oli ruumiita, jotka olivat kietoutuneet laivan köysiin. Ruumiit eivät olleet lahonneet, vaan ne olivat “tuoreita”. Juuri kuolleita ihmisiä vaatteet päällä.

Kolmannessa tarinassa olin selviytyjä. Olin keski-ikäinen nainen, joka kertoi omaa selviytymistarinaansa. Olin pienenä lapsena ollut mukana tällä traagisella risteilyllä ja jäänyt henkiin.

On ehkä pakko katsoa Titanic...

Pönöttävien ihmiskuorien mureneva valtakunta

Sohvatyyny leviää takapuoleni painon alla. Ihana, pehmoinen sohvani! Turvapaikkani. Oma, pieni pesäni. Tällä sohvalla en ole ehtinyt paljoa istua viime päivinä. En edes muista, milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän kotona, tekemättä mitään sen ihmeempiä, menemättä mihinkään. Istunut sohvalla, katsonut elokuvaa tai lukenut kirjaa. Kuluneet viikot ovat olleet todella hektisiä. Kalenterini on ollut aivan täynnä ohjelmaa. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on osunut juuri tähän vuodenaikaan, juuri näihin viikkoihin.

Kuluneet kaksi päivää olen viettänyt voimauttavan valokuvauksen parissa. Päivät ovat olleet todella pitkiä kestoltaan ja olen päivän päätteeksi ollut todella väsynyt. Mutta samalla päivät ovat olleet myös hauskoja ja antoisia matkoja oman sielunmaiseman syvyyteen. Olen saanut kurkistaa kaninkoloon ja katsoa, mitä sieltä oikeastaan löytyy. Ja päättää, mitkä kaikki asiat haluan tuoda julki muulle maailmalle.

Voimauttava kuvauspäivä vei voimat

Eilen maanantaina haimme parini kanssa ensin valtavan määrän filmirullia sekä kameran vuodelta aasinnahka ja alasin. Kuvasimme filmille ihan tarkoituksella: Meidän pitää oppia luottamaan siihen, että kuvaaja osaa kertoa meille, mitä hän näkee, ja että kuvaaja osaa kuvata meidän sellaisena kuin haluamme tulla nähdyksi. Digikameran kanssa kuvan näkee heti, mutta filmikameralla ei. Meidän on siis odotettava, jotta saamme nähdä lopputuloksen. Ja luottaa siihen, että se meidän parimme on nähnyt meidät juuri siten kuin olemme tarkoittaneet.

Koko päivän satoi. Metsä oli märkä. Syksyn värit hehkuivat kauniina kosteassa ilmassa, mikä oli kuvauksiamme ajatellen erinomainen asia. Meitä ei vain olisi huvittanut rämpiä läpimärässä metsässä kaiken rekvisiitan ja vaihtovaatteiden kanssa.

Aloitimme parini kanssa kuvaukset Ruissalosta. Kävimme läpi kasvitieteellisen puutarhan ja sen kauniin värimaiseman. Siirryimme kansanpuistoon ja minä hypin paljasjaloin jääkylmässä merivedessä. Jos sairastun johonkin vakavaan kuolemantautiin, tämä on todennäköisesti se syy siihen.

Kun olimme kuvanneet tarpeeksi Ruissalon märissä metiköissä, siirryimme keskustaan. Kävimme Punanaamiossa ostamassa lisää rekvisiittaa sekä Puressa kakulla ja kaakaolla. Tarvitsemme pienen tauon kylmästä syyssateesta. Kakku on taivaallista ja kaakao hyvää. Juttelemme parini kanssa niitä näitä, ja tutustumme paremmin toisiimme. Meillä on selvästi jotain yhteistä, ja olemme löytäneet yhteisen sävelen.

Siirryimme Turun linnaan. Halusimme kuvia linnan ympäristöstä. Maisema oli täynnä syksyn keltaisia lehtiä, ja linnan piha oli ihanan värikäs. Makasin märkien lehtien päällä, ja olin yltä päältä lehdissä itsekin. Nauroimme. Ja katsoimme kelloa. Se on paljon. Olin luvannut pitää ADHD-viikon kunniaksi yhdistyksellemme koulutuksen aiheesta ADHD ja toimiva arki. Ajoimme Lounatuulet Yhteisötaloon, minä puhuin kuin papupata, ja diasarjat vilisivät silmissä. Keskustelu oli runsasta ja mielenkiintoista. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni. Ja siihen, että pääsin lähtemään takaisin kuvaushommiin siinä vaiheessa, kun ulkona oli sininen hetki. Silloin valo on kauneimmillaan ja pehmeimmillään.

Suuntasimme Turun tuomiokirkolle. Siellä oli kaunista, ja myös kauniita rakennuksia 1800-luvun tunnelmalla varustettuina. Päätimme ottaa yhtä seinää vasten kuvia. Laitoimme kameran valmiiksi, säädimme sulkimet ja aukot… Ja juuri, kun olimme valmiita, joku mummeli päätti ajaa juuri siihen kohtaan, ja jäädä pidemmäksi aikaa. Siirsimme kameran, ja teimme säädöt uusiksi. Ja juuri, kun olimme valmiit, mummeli päätti lähteä! Helvetin mummeli. Saisi painua sinne, missä vanhoista mummeleista rouhitaan maustepippuria.

Kun tuomiokirkon ympäristön hyvät kuvauspaikat on koluttu, siirrymme jokirantaan kuvaamaan. Meiltä alkaa loppua mielikuvitus kesken, ilta on pimentynyt emmekä jaksa enää raahata rekvisiittaakaan mukana. Ajelemme pitkin jokirantaa, ja etsimme hyviä kuvauspaikkoja. Yksi rulla on vielä, ja se on saatava täyteen.

Etsimme epätoivoisesti jotain paikkoja, missä kuvata. Kuvaamme jopa roskiksilla, mistä saammekin hirvittävät naurunremakat aikaiseksi. Näitä kuvia odotetaan innolla!

Kun viimeinenkin filmi oli täynnä, kello oli jo yhdeksän illalla. Päivä oli ollut todella pitkä, ja olimme molemmat lopen uupuneita. Ja märkiä! Ja nälkäisiä. Puren kakkupala ei vienyt nälkää koko päiväksi. Onneksi en ollut kaukaa kotona. Ehdin käydä suihkussa, vastata pariin sähköpostiin ja valmistautua tämänpäiväistä koulutuspäivää varten. En ajatellut filmejä enkä kuvia enää nukkumaan mennessä. Olin vain totaalisen väsynyt.

Perhe on pahin

Tänä aamuna heräsin uuteen koulutuspäivään. Aamulääkkeet, hampaiden pesu ja nokka kohti Ruissaloa ja Villa Marjaniemeä. Siellä odotti aamupala. Luovutin filmirullamme eteenpäin, ja jäimme odottamaan innokkaasti kuvia. Näkisimme ne vielä tänään.

Puhuimme perhekuvauksesta ja siitä, miten perheitä on vuosikymmenien saatoissa kuvattu. Ajattelin omia perhealbumeitani. Niitä pönöttäviä ihmisiä, tylsiä katseita, väkinäisiä hymyjä. En ole koskaan kokenut, että valokuvissa haluttaisiin kuvata sitä, kuka oikeasti olen. Perheemme tarkoitus valokuvien suhteen on ollut se, että pääasia on, kunhan saadaan tallennettua se, miltä joku on näyttänyt ulkoisesti tietyn ikäisenä. Ja tietenkin se, että kaikki suvun jäsenet saadaan ahdettua samaan kuvaan, jotta voitaisiin leikkiä, että meistä on välitetty ihan hirveästi, kun istutaan tuon sedän ja tuon tädin sylissä. Meidän perheemme valokuva-albumit ovat täynnä jotain fasaadia, mitä on haluttu ylläpitää. Näkymää, mikä ei kuitenkaan ole koskaan ollut todellista. Meidän perheemme albumit eivät oikeastaan koskaan ole kertoneet mitään siitä elämästä, mitä me olemme eläneet. Niissä vain seisoo ja istuu ihmiskuoria.

Siirryimme parin kanssa esittelemään kotitehtävämme, eli omaelämänkerran kuvista luotuna. Olin tehnyt PowerPoint-esityksen elämäni tärkeimmistä hetkistä, ja jokaisen kuvan viereen olin kirjoittanut kalevalamittaisen runon siitä kuvasta. Muilla on tarinoissa koko suku. Minulla ei ole. Kuvissa esiinnyn minä itse, avomieheni, tyttäreni ja Kauno-koirani. Minulla on vain 9 kuvaa ja 9 runoa.

Minun voimakuvani on otettu kesällä 2013 Kivenlahtirockissa. Siinä olen onnellinen, ja vapaus suorastaan loistaa kasvoiltani. Olen itsevarma, tyytyväinen ja täynnä elämää. Kuva on otettu puoli vuotta sen jälkeen, kun sain ADHD-diagnoosin. Olenkin aina sanonut, että ruumiini on ehkä syntynyt vuonna 1979, mutta MINÄ olen syntynyt 10.12.2012. Silloin sain kuulla ADHD-testieni tulokset minut testanneelta neuropsykologilta. Tuona päivänä MINÄ synnyin. Tuo päivä muutti elämäni suunnan. Ja siksi se, että seison itsevarmana, voimakkaana ja vapaana ihmisenä festareilla, ADHD-toppi päällä, on minun voimakuvani.

Juuri tuosta kuvasta alkaa tulla minulle päivä päivältä enemmän merkityksellinen, sillä siinä kuvassa kiteytyy se, kuka MINÄ oikeasti olen.

Valokuvamme tulivat. Tutkimme niitä parini kanssa innokkaasti. Nauroimme aivan vääränä roskiskuvia ja ihailimme onnistuneita haamukuvia. Emme ole kumpikaan tottuneet kuvaamaan filmikameralla, joten se, että haamukuvat onnistuivat, oli meille kummallekin iloinen yllätys.

Minun piti kuitenkin lähteä ennen viimeistä tehtävää, sillä olin lupautunut, taas kerran, puhumaan ADHD:sta. Tällä kertaa TVJ:n järjestämässä illassa Happy Housessa.

Kohti uudenlaista perhealbumia

Tämän kahden PIIIIIIIIIITKÄN päivän jälkeen istun, vihdoin ja viimein, lempipaikassani suuren sohvani nurkassa. Kupissani on kuumaa kirsikkateetä kera kotimaisen mehiläisenpaskan. Pohdin seuraavia kotitehtäviämme.

Minun pitää valita näistä uusista kuvistamme yksi uusi voimakuva, ja kirjoittaa siitä pieni tarina. En jaksa tehdä sitä enää tänään. Aivoni eivät kykene tarinoimiseen. Blogikirjoituskin tuottaa tässä vaiheessa tarpeeksi tuskaa. Yritän jaksaa tehdä sen huomenissa.

Meidän pitää myös aloittaa projektia, missä etsimme erilaisia puolia itsestämme sekä vanhoista valokuvista että ottamalla uusia valokuvia. En jaksa ajatella sitäkään tänään. Ajattelen sitä myöhemmin. Asialla ei ole vielä kiire.

Seuraavaksi kerraksi meillä pitää olla valmiina kuvakollaasi aiheesta tunneperhe. Minun pitää miettiä, ketkä kaikki ihmiset kuuluvat tunneperheeseeni, ja kenen kaikkien haluan olevan mukana tässä valokuvaprojektissa. Lisäksi minun pitää miettiä, miten toteutan tämän projektin. Millaisen ilmeen haluan antaa sille? Haluanko lisätä runoja, kuten tein omaelämänkerrassani? Aikaa tämän projektin toteuttamiseen on vain kuukausi, joten minun pitää alkaa suunnitella sitä jo nyt. Valita työn muoto ja ilme. Suurin ongelmani tulee olemaan se, ketkä kaikki ihmiset haluan mukaan projektiin.

Yhden asian tulevasta tunneperhe-projektista osaan sanoa jo nyt satavarmaksi: En halua kollaasiini yhden ainoaa teennäistä pönötyskuvaa! Haluan muuttaa tämän sukumme pönötyskuvakulttuurin. Luon uuden valokuvavaltakunnan, missä ihmiset saavat olla juuri sellaisia kuin he haluavat olla.

Vege-nynnerö kirjataivaassa

Taas sadepäivä. Kylmä syystuuli raiskaa märkiä kasvojani. Juoksen parkkipaikalta messukeskuksen ovelle, sateensuojaan. Pakko vetää rööki ennen kuin avaan oven. En halua, että järjetön tupakanhimo tulee keskeyttämään tätä tärkeää päivää.

Turun kirja- ja ruokamessut. Ilman niitä ei ole lokakuuta. Jokavuotinen perinteeni alkaen aina vuodesta aasinnahka ja alasin. Tämä ei ole se vuosi, kun rikon tämän tärkeän perinteen. Vaikka tililläni ei ole juurikaan rahaa johtuen tästä uljaasta päätöksestäni siirtyä kokopäiväisestä palkkatyöstä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, messuille on päästävä. En ehkä pysty ostamaan sitä määrää kirjoja ja herkkuja, mitä olen tottunut ostamaan, ja joudun katsomaan tarkasti jokaisen ostoksen. Mutta messuille menen. Sitä ei voi kukaan estää. Etenkin, kun kädessäni on kaksi ilmaislippua.

Aloitan A:sta, eli A-hallista. Kustantajat ja kirjakaupat ovat siisteissä riveissä valtavien kirjapinojen keskellä. Paikka tuntuu paratiisilta. Jos kuolemanjälkeinen taivas on olemassa, siellä on taatusti näin paljon kirjoja!

Ensimmäiset löytöni teen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hyllyiltä. Vain yksi kappale Valokuvan taide-kirjaa. Eikä hintakaan ole kova! Kirjassa on suomalaisen valokuvan historia yksissä, noin 10 kiloa painavissa kansissa. Tuo kirja kutsuu minua. En voi vastustaa tuo seireenimäisen kirjan kutsuhuutoa. Ähkäisen, kun nostan tuon järkyttävän kokoisen teosjärkäleen alahyllyltä. Selässäni tuntuu vihlaisu. Ensimmäinen ostokseni, ja todennäköisesti kaikkein painavin. Joudun kantamaan tätä koko päivän. Hoen itselleni, että olen reipas ja vahva tyttö. En usko itseäni, mutta koska haluan tämän kirjan, kestän kirjan kantamisesta tulevan vaivan.

En ehdi kassalle asti, kun teen toisen löytöni: Juha Valsteen Ihmislajin synty, ja todella halpa sellainen. Evoluutiopsykologian sivuaineopiskelija ei voi ohittaa tällaista kirjaa! Raahaan ostokseni kassalle. Myyjä katsoo valtavaa valokuvakirjaani, eikä edes kysy, tarvitsenko muovikassin. Toinen myyjä ojentaa sen minulle sivukautta, koska ei jaksa nostaa kassia pöydän ylitse. Ja minä joudun vielä raahaamaan satsia läpi ihmisvilinän ja täysien messuhallien!

Kierrän A-hallissa ja jätän monta mielenkiintoista kirjaa ostamatta. Harmittaa, ettei ole tämän enempää rahaa. Vajaan kuukauden päästä tulossa olevat häät, aikuisopintotuki ja kirjamessut eivät ole lompakolle kovinkaan suotuisa yhdistelmä. Vastapainon kojulla jätän ostamatta erään mielenkiintoisen korkeakouluopetusta käsittelevän teoksen, sillä se on liian kallis. Mutta erästä toista teosta en voi jättää ostamatta: Darwinin Lajien synty. Evoluutiopsykologia on saanut minusta selvästi otteen.

Rosebudin pöydillä olisi taas vaikka mitä. Haluaisin ostaa ainakin viisikymmentäsataa kirjaa! Visa vinkuu kassissani, että nyt on käytettävä järkeä näiden ostosten kanssa. Tekisi mieli sanoa Visalle, että pitää turpansa kiinni ja antaa minun tehdä ostokseni rauhassa. Yritän kuitenkin pitää järjen kädessä.

Törmään Kainulaisen ja Sepänmaan toimittamaan kirjaan Ihmisten eläinkirja - Muuttuva eäinkulttuuri. Kannessa on surullinen hevonen, joka itkee. Tuijotan hevosen kuvaa. Hintakin on vain viisi euroa. Koska olen, kaiken muun hyvän lisäksi, eläinavusteinen valmentaja ja eläinavusteisuuden tutkimus tulee aivan taatusti olemaan yksi asia, mitä tulen tekemään isona tyttönä, haluan sijoittaa viisi euroa tähän surulliseen kirjaan. Kirjassa puhutaan paljon etiikasta, ja etiikka on olennainen ja erottamaton osa eläinavusteista työskentelyä.

En pääse taaskaan kassalle asti, kun törmään toisen viiden euron kirjaan: Raevaaran Koiraksi ihmiselle. Historia siitä, miten koirasta tuli ihmisen paras ystävä. Minulla on kotona paras ystävä, joka on myös työparini aina silloin, kun teen eläinavusteista työtä. Ja rakastan parasta ystävääni enemmän kuin mitään muuta! Tämä kirja ei ehkä ole olennainen ajatellen eläinavusteista työtä, mutta se on taatusti mielenkiintoinen. Ja vain viisi euroa! Visa päästää pienen vingahduksen, muttei valita sen enempää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nämä olivat hyviä ostoksia. Minua olisi jäänyt harmittamaan, ellen olisi ostanut näitä kirjoja.

Siirrymme aakkosissa eteenpäin, ja jätämme A-hallin taaksemme. B-hallista löytyvät antikvariaatit saavat mieheni innostumaan. Hän koluaa hyllyn, pöydän ja laatikon toisensa jälkeen, ja tekee enemmän kirjalöytöjä kuin mitä minä teen! Teen minäkin löytöjä: Ostan kirjan oppimisvaikeuksista, suomalaisten valokuvaajien haastatteluista sekä tositarinoita homoudesta ja lesboudesta 2000-luvun Suomessa. Mieheni tyhjentää kuitenkin useamman laatikon kirjoista.

Ensimmäistä kertaa kirjamessujen historiassa joku toinen ostaa enemmän kirjoja kuin minä! Hämmästyttävää.

Jätämme kirjamessut taaksemme, ja siirrymme aakkosissa eteenpäin C-halliin ja ruokamessujen puolelle. Tuoksut, värit ja äänet saavat aistimaailmani myllertämään. Ihania, käsintehtyjä suklaakoristeita. Tuoksuvia leivonnaisia. Hurmaavia kakkuja. En ole kaukana pyörtymispisteestä kaiken tämän ihanuuden keskellä. Hyönteisiä pääsisi maistamaan, mutta olen vege-nynnerö, enkä uskalla. Ehkä joskus toiste.

Visa muistuttaa minua jälleen kerran siitä, että tilini saldo on tällä hetkellä rajallinen. Häistä on tulossa vielä isoja laskuja, ja koska kaikki täällä C-hallissa on enemmän tai vähemmän lihottavaa, niin täältä on parempi lähteä karkuun nyt, tai en hetken kuluttua enää mahdu suurella vaivalla ommeltuun hääpukuuni.

Katson haikeana ihanien kakkujen ja suklaalevyjen perään. Tekisi mieli tyhjentää nämäkin kojut kaikesta herkullisesta. Tänä vuonna en kuitenkaan pysty siihen, koska häät, aikuisopintotuki ja raha.

Käteni huutavat hoosiannaa. Kirjat ovat minulla tärkeitä ja rakkaita, mutta miksi niiden pitää painaa näin perkulan paljon? Toisaalta, ennemmin minä kantaisin sata oikeaa kirjaa kuin tuhatta digitaalista kirjaa. Kirjan pitää olla kirja, eikä mikään teksti tietokoneruudulla.

Lähden lämpimästä messukeskuksesta hyytävään syyssateeseen painavien ostoksieni kanssa. Olen onnellinen. Kirjallisuus voi tehdä ihmisen onnelliseksi! Samoin hyvä ruoka. Tosin juuri tänä päivänä sain nauttia enemmän hyvästä kirjallisuudesta kuin hyvästä ruuasta. Ensi vuonna, toivotaan, saan nauttia kummastakin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 56

Pientä häästressiä ilmassa, etten sanoisi…

Olin viimeöisessä unessa entisen lukioni pukuhuoneessa valmistautumassa liikuntatuntiin. Ympärilläni oli paljon entisiä tuttujani lukiosta. Minulla oli mukana kameran näköinen laite, mikä toki oli myös kamera, mutta sillä oli paljon muitakin ominaisuuksia, kuten soittolistojen kuuntelu, puheluiden soittaminen ja vastaanottaminen yms.

Siivooja oli jättänyt imurinsa keskelle pukuhuoneen lattiaa, ja eräs entisistä lukiotovereistani huusi kovaan ääneen: “Hei, jonkun hemmetin hieno kamera on mennyt imuriin!” Sanoin sen olevan minun. Toinen entisistä lukiotovereistani kysyi, miten minulla on ollut varaa noin kalliiseen laitteeseen. Vastasin, että voitin sen eräässä arvonnassa. Se oli totuus, sillä olin todellakin voittanut sen Facebookin arvonnassa.

Olin paniikissa ja raivona. Häihini oli vain viikko aikaa, enkä ollut kuullut miehestäni mitään. Viimeksi, kun puhuimme, keskustelimme riidellen, emmekä olleet sen jälkeen puhuneet keskenämme. Jos yritin soittaa tällä hienolla kameralaitteellani, mieheni oli ohjannut puhelun muualle. Välillä vastasi hänen äitinsä, välillä eräs exäni.

Aloin valittaa lukiotovereilleni, että on tämäkin. Mies ei ole viikkoon ollut yhteydessä, ei vastaa puheluihin, ja naimisiin pitäisi mennä. Pitäisi saada mies kiinni, että voisi kysyä, pitäisikö perua koko perkeleen häät.

Tämän jälkeen pukuhuoneeseen marssi hoikka nainen, joka alkoi pitää meille balettituntia.

Onneksi heräsin, sillä en olisi kestänyt niitä balettiliikkeitä enkä myöskään sitä epävarmuuden ja pelon tunnetta, mitä koin koko unen ajan.

Hevosenpaskan taikaa

Koko aamun jatkunut tihkusade on tehnyt maasta tummanruskeaa mutavelliä. Lieju purskahtelee lenkkareiden alta pakoon. Kiroilen, ettei minulla ole kumisaappaita. Ne olisivat tässä kelissä aika kova juttu.

Olen Hepojoen Vuonohevosten tallilla, Piikkiössä. En ole edelleenkään ryhtynyt hevostytöksi sen kummemmin, mutta tänään näillä talleilla on tärkeä päivä. Yhdistyksemme, Aisti ry, on järjestänyt täällä eläinavusteisen tieto- ja toimintapäivän.

Pihalla on jo vilskettä ja vilinää. Yhdistyksemme jäseniä perheineen on tullut viettämään tänne aktiivista ja mukavaa päivää sekä saamaan tietoa eläinavusteisesta kuntoutustoiminnasta. Lapset juoksevat edestakaisin. Kaikkia eläimiä pitää saada silittää ja rapsuttaa. Villapossujen aitauksen vieressä on iso saavi omenoita. Niitä saa antaa possuille. Päivän päätteeksi koko saavi on taatusti täysin tyhjä. Sen verran innokkaasti lapset syöttävät possuja.

Myös kanat kiinnostavat, ja lapset syöttävät myös niitä. Koirat saavat paljon huomiota, ja tietenkin myös tallin vuonohevoset. Tarjolla on ratsastusta, hevosten hoitoa sekä kärryajelua. Mikä hassuinta, lapset suorastaan tappelevat siitä, kenen vuoro on seuraavaksi hakea kottikärryt ja siivota hevosenkakka tallin lattialta. Paskanlappaamisessa on jotain maagista.

Vaikka sade yltyy, lapset eivät huomaa mitään. He ovat niin innoissaan ympärillä olevista eläimistä. Juuri tätä oikeastaan odotinkin: Lasten iloa ja intoa. Juuri siksi ehdotinkin yhdistyksellemme, että tällaisen eläinavusteisuudesta kertovan toimintapäivän voisi järjestää. Tietoa vanhemmille ja toimintaa lapsille. Ehdotukseni otettiin innokkaasti vastaan, sillä mitään tällaista yhdistyksemme ei ole aikaisemmin edes järjestänyt.

Uskallan itsekin käydä hevosen selässä. Olen ratsastanut viimeksi 20 vuotta sitten. Minulla ei ole ohjaimia, vaan hevosta talutetaan samalla, kun istun kyydissä. Käynti on hidasta. Tunnen hevosen hengityksen omassa ruumiissani. Tunnen hevosen liikkeet ja rytmin. Alan rentoutua istuttuani hetken hevosen selässä, enkä jännitä enää niin paljon. Ratsastaminen tuntuu hyvältä!

Luennoitsijamme saapuvat paikalle. On aika kutsua vanhemmat sisälle ja jättää lapset ajelemaan hevoskärryillä viileään syyssateeseen. Lapsia ei haittaa. He eivät haluaisi edes osallistua mihinkään kuivaan keskusteluun. He ovat tulleet tänne paijaamaan eläimiä ja paistamaan makkaraa nuotiolla. Ei heitä mitään tietoisku kiinnosta.

Vanhempia kyllä kiinnostaa. Kuuma tee ja kahvi tekevät myös kauppansa, kun he ovat ensin värjötelleet viileässä syyssäässä ja yrittäneet olla kastumatta. Esittelen luennoitsijat, ja sen jälkeen alkaa keskustelu. Vanhemmilla on paljon kysyttävää. Heitä kiinnostaa eläinavusteinen terapia. He haluavat saada sitä lapsilleen, kuka mistäkin syystä.

Keskustelu käy kuumana. Aika loppuu. Lapset odottavat vanhempiaan ulkona. Heille oli järjestetty lastenvahdit keskustelun ajaksi. Vaikka kysyttävää olisi vielä paljon ja asiaa vaikka kuinka, meidän on pakko lopettaa. Aika on rajallista.

Oma teinini tulee innosta vinkuen vastaan: “Otetaan Kukkanen mukaan!” En ymmärrä, mikä on Kukkanen, ja sanon, että otetaan vain. Vasta myöhemmin tajuan, että olen lupautunut ostamaan tyttärelleni varsan nimeltä Kukkanen.

On lähdön hetki. Lapset rimpuilevat ja tappelevat vastaan. He eivät halua mennä autoon. He haluavat jäädä vielä ratsastamaan ja syöttämään possuja. Vanhemmat kantavat jälkikasvunsa niska-perse-otteella autoon ja köyttävät kiinni. Sen jälkeen äkkiä itse rattiin ja hanaa, jottei jälkikasvu ehdi irrottaa itseään vöistä ja karata autosta. Käyn itse saman taistelun 13-vuotiaan kanssa, joka ei halua lähteä Kukkasen luota. Hän on varma siitä, että Kukkanen mahtuisi meidän parvekkeelle.

Vaikka saankin perustella teinilleni pitkään ja hartaasti, miksei heppavauva lähde mukaamme, olen samalla sisimmässäni iloinen. Tämä päivä oli, jälleen kerran, osoitus eläinten valtavasta voimasta. Siitä, miten paljon hyvää eläinten läsnäolo tuottaa ihmisille. Oli eläin mikä tahansa, sen positiivinen vaikutus on sanoinkuvaamaton.

Autistit, jotka eivät normaalisti juurikaan puhu, juttelivat eläimille vuolaasti. Lapset, jotka eivät juuri välitä olla kontaktissa, ottivat kontaktia näihin tilan eläimiin oma-aloitteisesti. Kosketusta vieroksuvat antoivat hevosen turvan koskettaa kättään.

Eläimissä on jokin uskomaton taika, kun paskanlappaamisestakin saadaan tehtyä hauska ja miellyttävä tapahtuma!