Lomafiiliksellä, osa 3 - Satumainen, iso, paha Puijo

Hyvää nimipäivää minulle! Ja kaikille muillekin kaimoille. En pahemmin perusta nimipäivistä, mutta koska satumme olemaan lomamatkalla, päätin tehdä pienen kulttuurikierroksen, ihan vain mielen virkistykseksi. Samalla se kulttuurikierros toimii hyvänä tekosyynä olla lukematta siihen ensi viikon tenttiin, mihin olen lukenut kolmesta kirjasta vasta yhden. Eihän ADHD-aikuisilla ole ikinä tapana jättää mitään viime tinkaan. Vai miten se nyt meni?

Kuopion automuseon kokoelmaa.

Kuopion automuseo on pieni, mutta hauska paikka. Vanhat autot seisovat kiillotettuina seinien vierustalla. Kuopion ensimmäinen paloauto on ylpeänä alkeellisen pikkubussin vieressä. Samoin museosta löytyy vanhoja taksamittareita ja ties mitä autoihin liittyvää. Tulipahan käytyä täälläkin, vaikken mitään hirvittävän suurta ahaa-elämystä koekaan.

Puijon tornissa täytyy jokaisen käydä. Ellei Kuopion matkan aikana käy Puijossa, on sekä nolo että tyhmä, koska kaikkihan nyt Puijossa käyvät Kuopioon tullessaan. Paitsi että minä pelkään Puijoa! Ei se torni minulle mitään ole tehnyt, ihan kiltti torni se on, mutta minä satun pelkäämään kuollakseni korkeita paikkoja. Ja tarkoitan todellakin, pelkään niitä kuollakseni! Sain nuorena (?) tyttönä Rotterdamin Euromastissa aivan totaalisen paniikkikohtauksen, ja aloin huutaa aivan täysillä ihmisten tuijottaessa vieressä. Puijo on hiljainen, eikä parkkipaikalla ole kuin pari autoa minun Yarikseni lisäksi. Arvostelevia silmäpareja ei tornissa siis ole. Mutta entä, jos saan taas uuden paniikkikohtauksen? Ei siihen niitä silmäpareja tarvita: Ihan pelkkä korkea paikka riittää siihen, että alan huutaa täydessä paniikissa. Päätän voittaa pelkoni ja antaa itselleni oikein kunnolla siedätyshoitoa. Minä kykenen tähän!

Puijon torni.

Matka ensimmäiselle tasanteelle onnistuu hyvin, sillä se on sisätiloissa. Sieltä en pelkää katsoa alas. Välissä on kuitenkin paksu lasi, enkä tunne tuulen tuiverrusta ihollani. Ylös menevät portaat ylemmälle tasanteelle. Siellä ei ole lasia, vaan pelkkä kaide. Kävelen portaat pienen jännityksen vallassa. Kun avaan tasanteen oven, menen automaattisesti seinän viereen ja alan haukkoa henkeä. Pelko on aivan tuskainen. Puristan kameraa kädessäni, puristan toisella kädellä lähellä olevaa pylvästä. Sydän hakkaa kuin Lars Ulrich rumpuja. En saa henkeä ja tuntuu, että tukehdun. En huuda, mutta päästän pieniä tuskaisia ääniä. Poikaystäväni ojentaa kätensä. Tartun siihen kuin viimeiseen oljenkorteen ja puristan sitä niin, että poikaystävältäni meinaa verenkierto loppua. Hän saattaa minut kaiteen vierelle. Uskallan ottaa muutaman valokuvan, ja juoksen takaisin seinän viereen. Sydän hakkaa edelleen. Happi loppuu. Yritetään uudestaan. Poikaystävän kanssa onnistun menemään kaiteen lähelle paremmin kuin yksin. Hän saa pienen harjoittelun jälkeen jopa jäämään minut siihen valokuvatodistetta varten. En uskalla kauan seistä kaiteen lähellä, mutta uskaltauduin siihen kumminkin. Haluan sisätiloihin ja alas.

Uskalsin! Pelkäsin ihan perkeleesti, mutta tein sen kuitenkin. En ihan omin avuin, mutta eipä sitä omin avuin juoksuhiekasta noustakaan. Siksi olenkin opiskelemassa valmentajaksi, koska tiedän, että elämän juoksuhiekka on aika saakutin syvää ja upottavaa, ja se imee sisäänsä hyvinkin nopeasti, jos sen vain antaa tehdä sen. Jos voin olla edes jollekin ihmiselle se oljenkorsi, mikä nostaa hänet hiekasta pois, olen täyttänyt elämäni tarkoituksen.

Kuopion museossa on valokuvanäyttely Sata vuotta sata kuvaa. Se kertoo maaseudun kehityksestä. Kuvat ovat hienoja, vaikkei aihe kiinnosta. Erityisesti kuvat lahoavista ladoista kiehtovat minua jollain oudolla tavalla. Siinä taitaa olla pohtimisen aihetta, miksi juuri nämä ränsistyneet ja ajan syömät, hylätyt ladot ovat niin kiehtovia.

Luonnontieteellisen näyttelyn puolella on mammutti. Kerrassaan komea eläin. Minua alkaa harmittaa, että ne ovat kuolleet sukupuuttoon. Voisinpa tuoda ne takaisin elävien kirjoihin! Saman voisin tehdä dodoille.

Kulttuurikierrokseni päätän Hanna Partasen leipomoon. Kalakukkoja siellä ei ole myynnissä näin aikaisin, mutta munkkipossuja siellä on sitäkin enemmän! Ostan niitä neljä, kaksi minulle ja kaksi poikaystävälleni, ja päätämme nauttia ne iltateen kanssa. Olen ollut niin reipas tänään, kun olen kohdannut pelkoni, joten olen ansainnut munkkipossun. Jopa kaksi!

Pelkojen kohtaaminen, “yllätys, yllätys”, pelottaa. Se tuottaa tuskaa kohdata kasvoista kasvoihin asia, mitä pelkää kuollakseen. Jos pelkoa aina juoksee karkuun, eikä sitä ikinä kohtaa, elää ehkä pelotonta elämää, mutta ei koskaan pääse kasvamaan ihmisenä. Mitä, jos pelon voittamisen jälkeen elämästä tuleekin antoisampaa? Mitä, jos pelko estää elämästä täysillä? Ei ole helppoa kohdata “Suuri Ja Mahtava Vastustaja”, mikä ikinä se sitten onkin. Minulla korkeat paikat ja hämähäkit, jollakin toisella joku muu. Uskalsin tänään kohdata pelkoni. En yksin, mutta uskalsin kuitenkin. Siitä hyvästä sain muutaman hyvän valokuvan Puijon tornista sekä hyvän mielen siitä, että uskalsin.

Tänään menen nukkumaan Super-Naisena, jolla on rintalihakset terästä ja kuvitteelliset pallit isommat kuin kiimaisella siitossonnilla. Olen Super-Nainen, koska uskalsin, ja ylpeä itsestäni! Enkä olisi saanut tätä tunnetta, ellen olisi kohdannut vastustajaani: Isoa, Pahaa Puijoa.

Super-Naisen tuskainen, väkisin väännetty hymy.