Eläinavusteisen valmennuksen eräs tehtävistä on lukea Viidakkoportaat-kirja, ja tehdä siitä asiakkaan kanssa jokin harjoitus. Valitsin kirjasta löytyvän neljännen tapaamiskerran kohdalta löytyvät tehtävät, ja uhrikseni valitsin tuttavani Juhanin. Ja edelleenkin muistutan siitä, että kaikki asiakkaan tiedot on muutettu niin, ettei häntä voi tunnistaa. Hän on myös saanut tutustua tekstiin ennen sen julkaisua ja antanut suostumuksensa tekstin julkaisuun.
Juhani, 35 vuotta, ADHD ja paniikkihäiriö
Juhani on hiljaista elämää viettävä ADHD-mies. Kuten hyvin moni kirjon mies, myös Juhani on erittäin kiinnostunut tietokoneista, ja päivät kuluvat niiden parissa, tavalla tai toisella. Vaikka Juhani on lempeä, tasainen ja äärimmäisen mukava mies, hänellä ei ole parisuhdetta eikä myöskään lapsia, mikä on mielestäni kummallista, sillä hänestä tulisi erinomainen isä! Kun kysyn asiasta, Juhani vastaa, ettei hän ole sulkenut kyseistä vaihtoehtoa kokonaan pois: Ehkä joskus. Nyt vain ei ole sen aika. Jotain kuitenkin pitäisi tapahtua, sillä hiljainen ja yksitoikkoinen elämä alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää ja jotain muutosta pitäisi saada aikaan. Eivätkä nopeasta pikapanosta alkunsa saaneet ADHD-kaksoset ole sellainen ratkaisu tämän hiljaisuuden rikkomiseen, mitä Juhani etsii.
Mitä teimme?
Tehtävä, minkä valitsin, oli opettaa koiralle erilaisia temppuja, ja sen lisäksi pohtia ihmekysymystä. Koska kotonani oli hirveästi häiriötekijöitä, kuten upouutta ja samalla ikivanhaa pelikonsolia onnellisesti hakkaava poikaystäväni, sekä kiukkuinen teinityttö, joka on sitä mieltä, että juuri tänään kaikki on taas paskaa, päätimme lähteä tekemään harjoitteita ulos luontoon. Pieni puisto hiekkakenttineen tarjosi oivan mahdollisuuden tähän.
 |
| Kauno pitää äitiä ihan höppänänä. |
Minulla on treenitasku lanteillani. Kaivan sieltä kasan koiran nameja, ja annan Juhanille. Yritämme saada Kaunoa antamaan tassua. Ei onnistu. Kaunoa ei kiinnosta. Kokeilemme myös erästä pentukoulussa opittua tekniikkaa. Onnistuu pari kertaa. Juhani ihmettelee koko jutun tarkoitusta, eikä ymmärrä sitä. Selitän sen, mutta vaihdamme joka tapauksessa harjoitusta. Kaunoa ei pahemmin kiinnostanut tämäkään.
Seuraavaksi on vuorossa kieriminen. Kauno ei ymmärrä, mitä ihmettä se tarkoittaa, joten näytän. Menen itse maahan kierimään. Juhania alkaa naurattaa, ja tunnelma kevenee välittömästi. Kaunokin innostuu! Juhani kierittää Kaunoa nurmikolla. Kauno osaa kyllä kieriä, ja kieriikin mielellään, muttei käskystä. Mutta eipä se kukko käskien laula, eikä näemmä meidän Kauno-poikakaan. Hauskaa oli, vaikkemme saaneetkaan Kaunoa kierimään.
Ihmekysymys
Puistossa ei ole ketään, joten päästän Kaunon hetkeksi aikaa hepuloimaan ja kaivamaan hiekkakuoppia. Istumme penkille, ja teen Juhanin kanssa ihmekysymys-harjoituksen. Kun pyydän Juhania nimeämään jonkin ongelman, hän nimeää ensin jonkin tietokoneongelman, mistä en ymmärrä yhtään mitään. Pyydän häntä valitsemaan jonkin ongelman elämässään, mihin hän haluaisi muutoksen: Tietokoneen hän kyllä osaa korjata, mutta elämän korjaaminen on vaikeampaa. Juhani miettii hetken, ja yllätyksekseni hän sanoo lähimuistin! Olisin odottanut jotain liittyen hänen hiljaiseen elämäänsä, mutta mikä minä olen toisen ongelmia nimeämään. Jokainen itse tietää parhaiten, mikä on sillä hetkellä elämässä se suurin ongelma.
Kerron Juhanille, että yön aikana hänen lähimuistiongelmansa on hävinnyt. Pyydän häntä kuvittelemaan tilanteen. Mistä hän huomaa, että nyt on tapahtunut ihme? Juhani vastaa, että hän tulisi huomaamaan sen päivän aikana, kun tajuaa muistavansa, mihin on laskenut kahvikupin, kaukosäätimen, kotiavaimet tms.
Miltä se sitten tuntuisi? Hyvältä, tietenkin, kun ei tarvitsisi koko ajan etsiä tavaroita ja yrittää muistella, mihin laski minkäkin tavaran.
Mikä olisi erilaista elämässä ihmeen jälkeen? Arki sujuisi helpommin ja sutjakkaammin. Energian voisi laittaa muuhun kuin tavaroiden etsimiseen, eikä aina tarvitsisi soimata itseään siitä, kun hävittää tavaroita siitä huolimatta, että niillä on mukamas omat paikat: Ei tarvitse kuin puhelimen soida ja sen vuoksi laskea tavara käsistään väärään paikkaan, sitä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa.
Huomaisivatko toiset ihmiset mitään muutosta tapahtuneen? Juhani ei oikein tiedä. Ehkä hän olisi vähän rennompi.
Millaisen ihan pienen askeleen Juhani voisi ottaa kohti tätä ihmettä? Muistipelien pelaaminen on yksi. Ja kaikki muistia parantava aktiviteetti, mitä ikinä se sitten onkin.
Jatkoa?
Tänään emme ehdi pohtia enempää, mutta jään miettimään, mitä kaikkea muuta voisin tehdä Juhanin kanssa. Hän on selkeästi piristynyt pienen lenkkimme jälkeen. Ehkä voisin aloittaa Juhanin kanssa ihan siitä pienestä ja yksinkertaisesta, että alan pyytää häntä mukaan lenkeille koiran kanssa. Juhani nimittäin asuu ihan kivenheiton päässä kotoani, joten matka ainakaan ei muodostu esteeksi. Lenkkien ohessa voisimme käydä läpi hänen elämäänsä ja yrittää löytää ratkaisuja. Koira-avusteisuutta parhaimmillaan!
 |
| Kauno on, nuoresta iästään huolimatta, hyvä terapeutti. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti