Tenttituskailua

Vihaan tenttejä! Vihaan niitä siksi, etten pysty keskittymään. Lukemiseen keskittyminen on hyvin vaikeaa, etenkin, jos teksti on kuivaa, eikä siitä jää mitään mieleen. Joudun palaamaan tekstissä monta kertaa takaisin, sillä ajatukset lähtevät vaeltelemaan lukemisen aikana, eivätkä pysy tekstissä. Tenttitilanteessa häiritsevät kaikki mahdolliset asiat: Vierustoverin kynän ääni, seinällä olevan kellon tikitys, joku yskäisee tai vaihtaa asentoa. Lisäksi tuijotan koko ajan kelloa ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Esseistä pidän, sillä saan tehdä esseet omalla ajallani, juuri silloin, kun haluan. Voin korjata tekstiä, voin lisätä tekstiä väliin (koska kuitenkin unohdan jotain olennaista) ja saan kirjoittaa esseen kotonani, ylhäisessä yksinäisyydessäni, kenenkään häiritsemättä. Ja mikä parasta, saan laittaa keskittymistä tukevaa taustamusiikkia, mikä minun tapauksessani on Children of Bodom. Musiikki auttaa keskittymään, hyperfokusoitumaan, ja sen jälkeen alkaa tapahtua pieniä ihmeitä! Tentissä ei voi soittaa musiikkia, joten se keskittymistä tukeva asia puuttuu.

Alexi Laiho, Children of Bodomin laulaja, Tuskassa
viime kesänä.

Tenttituskailuun kuuluu kiroilun ja viime hetken paniikin lisäksi myös itsensä dissaaminen: “En taatusti muista mitään, en ymmärrä kysymyksiä enkä kehtaa pyytää tarkennuksia, koska minua pidetään sen jälkeen kuitenkin tyhmänä. Vastaan kysymyksiin kuitenkin väärin ja asian vierestä. Unohdan kaiken oleellisen. Olen kirjoittanut pitkän tekstin, minkä jälkeen vasta muistan jotain tärkeää, mitä en saakaan enää mihinkään väliin. Olen surkea paska, enkä taatusti pääse tentistä läpi!”

Toisaalta, tämä dissaaminen kuuluu myös esseen kirjoittamiseen: “Tämä teksti on ihan paska! En ole kuitenkaan osannut kirjoittaa oikein ja hyvin. En ole perustellut väitteitäni tarpeeksi monipuolisesti. Teoriaosuus on kuitenkin liian pitkä ja pohdintaosuus liian lyhyt. Tai toisinpäin. Essee ei taatusti mene läpi! Marginaalit ovat päin prinkkalaa, rivivälit väärin, enkä ole osannut otsikoida tarpeeksi hyvin. Lähdeluettelossa on taatusti jotain vikaa, ja kaikki on pielessä. Olen surkimus, enkä osaa kirjoittaa!”

Tästä kaikesta tuskailusta kuluu noin kaksi viikkoa, minkä jälkeen saan arvosanan, yleensä nelosen tai vitosen (mitkä ovat siis yliopistomaailmassa niitä parhaita arvosanoja). Olenko sen jälkeen tyytyväinen itseeni? Joskus olen. Riippuen siitä, miten paljon olen tuskaillut ja dissannut itseäni.

Miksi tällainen dissaus? Mistä se johtuu? Mitä tarkoitusta se palvelee? Kaikki ovat erittäin hyviä kysymyksiä, mihin en itse osaa vastata! Todennäköisesti ne juontuvat jostain kaukaa lapsuudesta, kun sain kuulla, etten osaa mitään eikä minusta koskaan tule mitään. Joten otan nyt sitten aikuisena sen kusipää-opettajan roolin, joka aikoinaan dissasi minua, ja teen työn hänen puolestaan. Se, mitä tarkoitusta se palvelee, se on minulle täysi mysteeri. Miksi kukaan haluaisi dissata itseään ja antaa itsensä tuntea huonommuutta?

Voisiko tästä ikävästä tavasta päästä jotenkin yli? Kaikesta voi päästä yli, joten miksei tästäkin. Kaikkea voi harjoitella, joten miksei sitäkin, ettei kuluttaisi kaikkea energiaansa itsensä aliarvioimiseen. Miten sen sitten voisi tehdä? Ei harmainta aavistustakaan! Voisin ehkä neuvoa jotakuta toista pääsemään moisesta yli, mutten osaa neuvoa itseäni.

Miksi itsensä auttaminen on aina se kaikista vaikein?

PS. Tämän päivän tenttiä varten minulle oli ystävällisesti järjestetty oma tila, jotta sain keskittyä rauhassa tenttiin sen sijaan, että olisin kuunnellut vierustoverin kynästä lähteviä ääniä. Neljästä kysymysvaihtoehdosta piti vastata kahteen, mistä yksi oli äärimmäisen helppo minulle itselleni, sillä olin paasannut sulhaselleni aiheesta ja kertonut, miten typerää tällainenkin on, ja miten olen koko ajatusta vastaan. Pitäisi ilmeisesti paasata asioista useammin, kun ne jäävät paremmin mieleen. Toinen kysymys, mihin vastasin, oli case, missä piti luoda tukitoimet kuvitteelliselle nuorelle. Menin todennäköisesti ihan metsään vastauksessani, mutta ainakin yritin.