“En oo koskaan kertonu tätä kellekkään…” - Kuuntelun melkein ammattilainen

Iltateetä ja ajatusten virtaa... Katuvalojen sijasta kynttilänvaloa.

Lomaviikko takana, viikonloppu edessä ennen uutta työviikkoa. Matkalaukut on purettu (ainakin suurin osa), teini nukkuu, koira on käytetty ja nyt on aikaa kupille teetä ja omille ajatuksille.

Tai no, olisihan se tenttikirja tuossa, mutta kello on jo paljon, ajatukset tahmeita koko päivän ajamisesta, joten ei kannata edes yrittää keskittyä!

Aloin miettiä “baarikohtaamisiani” ja “baariterapiatuokioita”. Olen jo pitkään pohtinut sitä, miksi juuri minä olen aina se ihminen, ketä lähestytään ja kenelle, hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen, avaudutaan kipeistäkin asioista. Tätä tapahtuu koko ajan, on tapahtunut koko aikuisikäni, ja sitä tapahtuu edelleen. Mikä minussa on sellaista, että ihmiset lähestyvät ja avautuvat?

Toosan perässä juoksevat namusedät nyt ovat asia erikseen: He lähestyvät kaikkia! Enkä tarkoita tällä mitään namusetiä enkä ylipäätänsä edes humalaisia ihmisiä, vaan ihan tavallisia arjen hetkiä. Töissä meillä on hyvä tiimi täynnä osaavia alansa ammattilaisia ja myös mukavia ihmisiä: Silti huomaan, että opiskelijat kysyvät usein minulta kysymyksiä, mihin joku toinen voisi ammattinsa puolesta vastata paremmin kuin minä. Minun pakeilleni tullaan mitä kummallisimmissa asioissa, ja kysytään neuvoa alkaen siitä, missä olisi hyvä lastenvaatekirppis aina siihen, että kysytään neuvoa anopin kanssa toimimiseen.

Olen kuullut lukemattomia kertoja tämän saman lauseen: “En ole ikinä puhunut tästä kenellekään/En yleensä puhu tästä asiasta kenellekään, mutta jotenkin minulle nyt tuli sellainen olo, että sinulle voin puhua”. Sen jälkeen aletaan pohtia parisuhdeongelmia, jotain mennyttä tapahtumaa, mikä vaivaa mieltä edelleen tai ihan vaikkapa pohditaan sitä, että krooninen hiivatulehdus vaivaa ja se vituttaa.

Mikä tekee minusta niin erikoisen ihmisen, että minua lähestytään helposti? Mikä tekee sen, että juuri minulle tullaan puhumaan? En tiedä. Minulla ei ole harmainta hajuakaan! Sen tiedän, että sitä tapahtuu tässä ja nyt, koko ajan, jatkuvasti, ja on aina tapahtunutkin. Ja takuulla tulee jatkumaan!

Ei se haittaa, sillä koen sen luottamuksen osoituksena, että minulle tullaan puhumaan. Ja haluan tietenkin olla myös luottamuksen arvoinen kuuntelija. On kunnia-asia olla juuri se ihminen, kenelle tullaan kertomaan asioista, mistä ei ole ennen kerrottu kenellekään. Olisi vain hauska tietää, mikä minussa on sellaista, että juuri minulle tullaan avautumaan, aivan täysin tuntemattomatkin ihmiset.

Ja tietenkin olisi myös hyvä pohtia sitä kysymystä, minkä eräs kouluttajistamme esitti minulle: Olenko harkinnut ammatin vaihtoa? Sellaiseen, missä pääsisi harjoittamaan tätä ominaisuutta tai taitoa (kumpaa sitten onkin) hieman laajemmassa mittakaavassa kuin opettajan tai valmentajan ammatissa. Täytyy sanoa, että alan enemmän ja enemmän harkita sitä vaihtoehtoa. Ehkä minusta olisi sittenkin ammattikuuntelijaksi.