Nomen est omen

Tyhjä koirapuisto. Vain minä, sulhaseni (voi luoja, mikä kamala sana, vaikka mies onkin ihana) ja Kauno. Katuvalot luovat valoa lehdettömien puiden oksille, ja saavat ne näyttämään pelottavilta pimeässä illassa. Halloween-tunnelmaa parhaimmillaan.

Nautin viileästä tuulesta ja rapisevista lehdistä kenkieni alla. Olen tänään ensimmäistä kertaa kunnolla ulkona. Päivän muut lenkit hoiti sulhaseni, sillä minulla oli muuta tekemistä: Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden essee. Itsenäisesti suoritettava oppimistehtävä kuuluu oppimisen ja koulusuoriutumisen kurssiin. Kurssi sisältää kaksi esseetä, toinen aiheesta tarkkaavuuden häiriöt ja niiden tukeminen, ja toinen koulupoissaoloista, niiden syistä ja ehkäisystä. ADHD-aikuisena ja erityisopettajana pystyisin kirjoittamaan molemmista aiheista pidemmältikin, sillä molemmat aiheet ovat minulle läpeensä tuttuja. Ongelmana vain on se, että minun tarvitsee käyttää lähdekirjallisuutta, ja vielä isomman ongelman muodostaa se, että lähdekirjallisuus on ennalta määrätty.

Luen lähteenä käytettäviä Duodecimin artikkeleita tyhmä ilme naamallani: En saa yhdestäkään artikkelista mitään irti. Yksi niistä käsittelee dyskalkuliaa. Varmasti hyvä ja hyödyllinen artikkeli, mutta miten ihmeessä se liittyy mitenkään näihin esseisiin? En löydä artikkelista yhtäkään sellaista lausetta, mihin voisin viitata esseissäni.

Nuoruusiän mielenterveyttä koskevassa artikkelissa on pari kohtaa, mihin voin viitata kummassakin esseessäni. Sentään jotain! Vähän, mutta edes jotain. Kiroan mielessäni kurssin opettajan ja mietin, onko hän itse laisinkaan lukenut näitä artikkeleita läpi valitessaan juuri ne tämän kurssin lähdeaineistoksi. Tai sitten hän vain haluaa vittuilla meille opiskelijoille. En tiedä, mutta juuri näihin esseisiin en saa tasan mitään oikein mistään.

Haluan kurssin alta pois mahdollisimman nopeasti, ja lähden kirjoittamaan. Olen Satu, joten aina minä jotain satuiltavaa keksin! Nomen est omen, ainakin minun itseni kohdalla.

Näpynäpynäpynäpy… Selkä alkaa huutaa hoosiannaa. Ranteet ovat jo kipeät. Aivoihin sattuu. Keskittyminen alkaa rakoilla. “Kumma” juttu. Otin aamulla kyllä lääkkeen, mutta kas kummaa, kun se ei enää myöhään illalla tehoa. Ehkä voisin pitää pienen kirjoitustauon, ja lähteä vaikka käyttämään koiraa. Ehkä voin saada ulkona ollessani jotain uusia ideoita. EHKÄ...

Koira kaivaa kuoppaa, minkä kerkeää. Juoksen koiran luokse, ja se saa kamalat hepulit. Hepulikohtaus loppuu kuralammikkoon, mihin pitkäkarvainen suomenlapinkoiramme tunkee takalistonsa. Sulhaseni huokaisee ja katsoo minua. Silmät sanovat: “SINÄ kuivaat koiran, kun pääsemme kotiin.” Voin kuivatakin. Ja vielä sen jälkeen leikittää koiraa oikein kunnolla. Tarvitsen loppuiltaan jotain ihan muuta kuin lastenpsykiatriaa.