Luin Ylen nettisivuilla julkaistun artikkelin siitä, miten kasvatustieteiden professori Juha T. Hakala suomii ihmisiä jatkuvasta pinnistelystä ja tarpeesta saada koko ajan suurempaa ja parempaa. Häneltä ilmestyy myös teos aiheesta, Kohtuuden kirja. Hakala suomii artikkelin esimerkeissä lähinnä henkilöitä, jotka tavoittelevat täydellisyyttä ja koittavat koko ajan saada muita paremman tuloksen, esim. urheilussa. Suurimmaksi syyksi hän nimeää sosiaalisen median, mikä mahdollistaa vertailun toisiin ihmisiin eri tavalla kuin aiemmin, sekä myöskin työelämän jatkuvasti kasvavat paineet.
Vaikkei Hakala näin ainakaan suoraan suomikaan minua, tunnen kuitenkin piston sydämessäni lukiessani artikkelia. En ehkä hehkuta Facebookissa urheilusuorituksillani (syystä, että minulla ei sellaisia ole) enkä pyri siihen, että minulla olisi hienompi auto kuin naapurilla (ajan edelleenkin vuoden -99 Toyota Yariksella; toisaalta, hyvin palvellutta autoa on ollut turha vaihtaa). Jotain kuitenkin suoritan koko ajan, ja ne ovat opintopisteitä.
En suorita opintopisteitä siksi, että minulla olisi niitä enemmän kuin naapurilla, koska minulla oli niitä enemmän kuin naapurilla jo siinä vaiheessa, kun tammikuussa 2004 valmistuin filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta (kahdeksan sivuainetta ja 300 vanhan mallin mukaista opintoviikkoa, vaikka 180 olisi riittänyt maisterin tutkintoon). Opiskeluajoistani on jo niin kauan, ettei sosiaalinen media ollut vielä silloin saanut nykyistä jalansijaansa, enkä todellakaan leuhkinut missään Facebookissa opintoviikkosaldollani. Opiskelin paljon, koska halusin. Opiskelin, koska kiinnosti.
Voisi sanoa saman nyt: Opiskelen, koska kiinnostaa ja koska haluan kehittää itseäni, osaamistani ja ymmärrystäni tällä alalla, millä työskentelen, ja koen jokaisen opintojakson sekä luennon itselleni hyödylliseksi. Minusta tulee jokaisen luennon jälkeen entistä rautaisempi oman alani ammattilainen. En yritä olla missään kilpailuasemassa työtovereihini nähden, sillä olen meidän talomme ainoa vieraiden kielten opettaja, eikä minulla ole talossa “kilpailijaa”, jos asian nyt voi näin ilmaista.
Vai yritänkö sittenkin? Jollain tiedostamattomalla tavalla? Onko puhdas oppimisenhalu ainoa asia, mikä ajaa minut opiskelemaan kalliita opintoja jatkuvalla syötöllä, vai onko takana jotain muutakin? No, se varmasti on takana, että kuulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, ettei minusta koskaan tule mitään, olen tyhmä, huonompi kuin muut ja kaikki ideat, mitä minulla ikinä oli, lytättiin, ennen kuin minun annettiin edes yrittää. Mutta onko tämä ainoa syy? Tarve todistaa sekä itselle että muille se, että osaan ja kykenen. Voisiko minulla olla takana jotain sellaisia pyrkimyksiä, mistä Hakala puhuu kirjassaan? En tiedä, onko. Siksi pohdin. Ja etenkin siksi, koska en tunne ketään muuta aikuista, joka opiskelisi tällä samalla tahdilla jatkuvasti uusia asioita ja hankkisi tällä tahdilla jatkuvasti itselleen uusia pätevyyksiä. Kun yksi pätevyys on saatu, alkaa uuden suorittaminen. Ja tämä sama pelleily jatkuu vuodesta toiseen.
On myös huomattava se seikka, että minulla on ADHD, ja ADHD johtaa hyvin usein äärikäyttäytymiseen jo itsessään, ilman mitään sen kummempia näyttämisen tarpeita. ADHD-aikuinen tarvitsee enemmän virikkeitä kuin nentti, ja ADHD-aikuinen on myös seikkailunhaluisempi ja uteliaampi kuin nentti. Kysymys kuuluukin tässä kohden: Onko tämä minun jatkuva opintopisteiden suoritustarpeeni pelkästään “addimaista peruskäytöstä”, vai onko se kenties jotain muuta? Jotain sellaista, mistä Hakala kirjoittaa? Tämä asia jää mietityttämään minua koko lomani ajaksi, sen voin sanoa jo nyt!
Lupasin poikaystävälleni, etten osta enää tämän vuoden puolella kirjoja. Voisin kuitenkin laittaa Hakalan kirjan toivelistaan, ja tilata sen itselleni ensi vuoden puolella. Näin en petä lupaustani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti