 |
| Minun rakkaani, jota minä puolusta henkeen ja vereen. |
Aivan törkeä väsymys työpäivän jälkeen. Päätä särkee. Väsymyksen tason huomaa siitä, kun kotiin ajaessa ihmettelen, miksi koira on takapenkillä niin hiljaa: Koira on kotona eikä autoni takapenkillä. Että semmosta…
Tulen kotiin ja suoritan pakolliset halimis-, pussaus- ja rapsutusrituaalit. Kauno on iloinen, että olen kotona, ja olen iloinen, että minua on vastassa maailman ihanin hauvavauva. Olen kuitenkin niin väsynyt, etten jaksa sen suuremmin leikkiä, vaan menen sohvalle päikkäreille. Kauno tulee ihmettelemään sohvan reunalle, mitäs tämä nyt meinaa. Pyydän Kaunoa tulemaan kanssani päikkäreille, ja sehän sopii! Pikkuherra laittaa maate sohvan viereen.
En ole vielä nukahtanut. Olen unen ja valveen välimaastossa, kunnes näen mielessäni hyvin nopean, välähdysmäisen kuvan: Joku satuttaa Kaunoa. Kaunoon sattuu ja se itkee. Tunnen Kaunon kivun koko ruumiissani ja tunnen Kaunon pahan olon. Vaikken ollutkaan vielä unessa, vaan vasta matkalla sinne, herään kuitenkin kokonaan. Ahdistaa ja ottaa sydämestä. Kuka muka haluaisi satuttaa niin ihanaa ja suloista koiraa kuin Kauno?
Onneksi se oli vain välähdysmäinen unikuva. Se ei ollut totta. Rauhotun, ja pystyn jatkamaan päiväuniani Kaunon kanssa. En kuitenkaan unohda tuota ikävää tunnetta enkä sitä hirveää paniikkia, mikä itselleni tuli puolen sekunnin ajaksi siitä, että joku tekee Kaunolle jotain pahaa.
Ja minähän olen siitä äärimmäisen mukava ihminen, että lähetän sellaiset ihmiset, jotka satuttavat läheisiäni, pienelle matkalle! Ensin pääsee mukavalle ambulanssiajelulle ja sen jälkeen pääsee teho-osastolle lepäämään. Minun läheisiäni ei todellakaan satuteta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti