Teetä, näkökulmia ja kiukkuinen koiranpentu

Maanantai. Normaalisti olisin töissä tähän aikaan vetämässä englannin tuntia, paitsi tänään en ole, sillä yritän parhaani mukaan toipua tappajataudista. 14-viikkoinen koiranpentuni, Kauno, katselee minua kiukkuisesti; Raukkaparka pääsi vain pikaiselle takapihapissalle ihmissiskon kanssa ennen koulua, ja vaikka äiti onkin kotona, hän ei vie ulos riehumaan ja rällästämään. Yleensä äiti tekee niin, mutta tänään ei. Eikä tehnyt eilenkään! Kauno on kiukkuinen ja loukkaantunut.

En voi antaa Kaunon katseen häiritä, vaikka minua harmittaakin aivan vietävästi se, etten voi viedä koiraa ulos. Rakastan yli kaiken meidän pitkiä metsälenkkejä ja kiipeilyretkiä kallioille, mutta tällä hetkellä paraneminen on tärkeämpää. Annan Kaunolle herkkuluun ja otan hyllystä nepsy-valmennuskoulutukseen liittyvän kirjan käteeni, ja alan lukea. Kirja on Antti S. Mattilan Näkökulman vaihtamisen taito.

Kirjaa lukiessa nyökyttelen aina välillä: Merkki siitä, että olen Mattilan ajatusten kanssa samoilla linjoilla. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ollakseen hyvä valmentaja ja terapeutti, vaaditaan kykyä huomioida asiakkaassa kaikki mahdollinen, ottaa vastaan paskamainenkin käytös ja käyttää tätä hyväksi terapiaa tai valmennusta suunniteltaessa. Se onnistuu vaihtamalla näkökulmaa ja katsomalla laajemmalle kuin mitä oman nenän päästä löytyy. Yhdysvaltalainen psykiatri Milton H. Erickson oli tässä asiassa edelläkävijä, ja mikä minusta ikinä sitten isona tyttönä tuleekin, haluan tehdä työni yhtä hyvällä menestyksellä kuin mitä Erickson teki. Nostan hattua hänen suurelle työlleen ja toivon rauhaa hänen sielulleen.

Pääsen kohtaan, missä kuvataan stoalaisten premeditatio mallorum-harjoituksia. Näiden harjoitusten tavoitteena oli ennakoida pahoja asioita, valmistaa itseään maanjäristykseen, sotaan, sairauteen tai mihin tahansa ikävään tapahtumaan. Mm. Epiktetos toteaa:

”Pidä silmiesi edessä joka päivä kuolema, maanpako ja kaikki kauheana näyttäytyvä, ennen kaikkea kuolema. Silloin et koskaan ajattele mitään matalamielistä etkä himoitse liikaa.”

Tässä kohdassa lakkaa nyökyttely, ja kasvoille nousee pikemminkin hämmästynyt ja kysyvä ilme. Miksi ihmeessä näin? Onko tässä ajatuksessa takana kenties jokin sellainen pointti, mitä minun humanistiaivoni eivät ymmärrä?

Itse näen asian niin, että onnellinen ja hyvinvoiva ihminen elää tässä hetkessä, surematta menneitä (ehkä jopa menneistä oppien) ja kantamatta liikaa huolta tulevaisuudesta. Jos koko ajan pelkää sitä, mitä huominen tuo tullessaan, ja jos koko ajan varautuu siihen pahimpaan, sitä elää jatkuvassa pienessä stressitilassa, eikä uskalla ottaa elämästä kaikkea irti. Millaista elämää se sitten on? Jatkuvaa pelkoa siitä, että jos nyt menen kadun yli, voi auto ajaa ylitseni. Mutta eihän ihminen voi elää laadukasta elämää, jos koko ajan murehtii asioita, mitkä SAATTAVAT joskus tulla! Vai olenko muka väärässä?

Kun Kauno tuli meille, aloin saada eräältä ihmiseltä, jolla itsellään koiraa ei ole, jatkuvalla syötöllä aivan täysin naurettavia koiranhoitovinkkejä alkaen siitä, että ei saa opettaa koiraa pissaamaan sanomalehden päälle sisällä aina siihen, etten saa syöttää koiralleni maukasta ruokaa. Vaikka muuten annoinkin näiden ”viisauksien” mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, tuota ruoka-asiaa en voinut käsittää alkuunkaan. Pyysin häneltä perusteita tälle väitteelleen. Hän sanoi jotensakin näin:

”Saatat joskus tulla allergiseksi, ja joudut luopumaan koirasta. Et ehkä löydä koiralle hyvää kotia, vaan joudut antamaan sen huonoon kotiin. Siellä ei ehkä syötetä koiralle itsetehtyä jauhelihamureketta, vaan sille annetaan pelkkää nappulaa ruuaksi. Jos koira on tottunut hyvään ruokaan, se ei uudessa kodissa enää halua syödä huonoa ruokaa. Kannattaa siis alusta pitäen varautua siihen, että tulet ehkä joskus allergiseksi ja joudut antamaan koirasi huonoon kotiin, joten anna sille alusta pitäen mautonta ruokaa.”

Pahinta tässä kaikessa on se, että tämä henkilö vaikutti olevan täysin tosissaan. Ja ei, en aio syöttää koiralleni mautonta ruokaa vain siksi, että ehkä mahdollisesti joskus kaukaisessa tulevaisuudessa tulisin allergiseksi; jos sellainen ikävä asia tapahtuisi, odottaisin siltikin niin kauan, että löytäisin rakkaalle Kaunolleni hyvän kodin.

Miksi ihmeessä antaa koiran elää mautonta elämää ja kieltää siltä herkuttelu? Miksi ihmeessä elää itse mautonta elämää? Entä, jos koskaan ei kuitenkaan tapahdu mitään? Silloin olet elänyt täysin mautonta elämää, täysin turhaan. Et ole kokenut mitään, et saanut uusia elämyksiä, koska olit liian varovainen ja odotit koko ajan pahinta. Kannattiko?

Mattilan kirja on hyvää luettavaa, ja voin lämpimästi suositella teosta jokaiselle luettavaksi. Se on hyvä keino itsereflektioon ja auttaa pohtimaan omia näkökulmiaan ja niiden muuttamista. Stoalaisosuuden kyllä jättäisin aivan surutta lukematta, tai sitten antaisin vinkin, että lukee sen yleistiedon kannalta, mutta tietynlaisen suodattimen läpi.

Kirja on luettu. Se on ohut, joten sen lukee nopeasti. Aladdin-kupissa ei ole enää teetäkään ja koira on kaivautunut olohuoneen pöydän alle syömään pöydän alla olevia pyöriä. Kaunolla on selvästi tylsää. En ole päässyt tämän sairauteni takia kauppaan, joten ei ole ollut pariin päivään muuta vaihtoehtoa kuin antaa Kaunolle nappuloita ja koiranmakkaraa. Vilkaisen ruokakuppia ja se on täynnä. Kauno ei ole koskenutkaan siihen. Jos kupissa olisi ollut jauhelihamureketta tai kanaa, kuppi olisi aivan tyhjä. Salaa olen tyytyväinen, että rakas koirani ymmärtää hyvän päälle. Otan Kaunon syliini ja annan hänelle lupauksen: Kun paranen, teen hänelle niin hyvää ruokaa, että napa paukkuu, kun hän vetää sitä. Ja vien hänet todella pitkälle metsälenkille riehumaan. Hän on ansainnut sen.

Kauno, 14 viikkoa, ja huonekalut maistuvat edelleen.