Olin ostanut ison talon Hollannista. Talo sattui olemaan lapsuudenystäväni lapsuudenkoti. Jännittävää on se, että olen kyllä asunut Hollannissa, mutta vasta aikuisiällä, ja tämä kyseinen lapsuudenystäväni ei ole ikinä edes käynyt Hollannissa. Lisäksi tämä talo ei näyttänyt laisinkaan siltä talolta, missä lapsuudenystäväni kasvoi, ja missä hänen vanhempansa asuvat edelleen. Kuitenkin unessa asiat olivat näin.
Ystäväni tuli käymään meillä, pitkästä aikaa (tosielämässä en ole nähnyt tätä ihmistä varmaan viiteen vuoteen; hänen aviomiestään, joka on myös lapsuudenystäväni, olen kyllä nähnyt silloin tällöin täysin sattumalta kaupungilla). Hän halusi kierrellä taloa, katsella lapsuutensa paikkoja ja muistella menneitä. Olin loukkaantunut, ettei hän halunnut istua kanssani alas ja päivittää kuulumisia, sillä emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sanoin se myös ihan suoraan hänelle: “Mikset istu kanssani alas ja juttele? Olenko niin huonoa seuraa?”
Minulla oli kissa (ja tosielämässähän minulla ei ole kissaa), ja yhtäkkiä huomasin kissan karanneen. Itkin valtoimenaan, että nyt se minun kissaparkani on yksinään, Amsterdamissa, isossa kaupungissa, eksyneenä. Huoli kissasta oli valtava enkä oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Vaikka ystäväni oli edelleen paikalla, hän ei tuntunut välittävän kadonneesta kissasta eikä tunteistani laisinkaan, vaan hänellä oli pelkästään omat juttunsa, mihin hän oli keskittynyt ja mistä hän oli kiinnostunut.
Ja taas se perhanan herätyskello herätti!
Mielenkiintoista, että olen yhtäkkiä alkanut nähdä unta ihmisistä, joita en ole nähnyt vuosikausiin! Mistä ihmeestä tällainen kumpuaa? En voi ymmärtää.
 |
| Tosielämässähän minulla ei ole kissaa. Kuvassa on isäni kissa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti